torstai 27. helmikuuta 2014


Minkälaisen kokemuksellisuuden kanssa on sopivaa tulla kaapista ulos? Kuka saa puhua ja ketä kuunnellaan? Ketä oikeasti kuullaan?
Liian sairasta ihmistä ei kukaan jaksa kuunnella mutta sopivasti sairaan ihmisen tarinaa vielä siedetään. Kertoa saa, mutta varo varo varovasti, niin ettei kukaan kuormitu. Maailma on niin hauras ja ihmiset vielä hauraampia.

Sitä saa olla niin paljon kantajana. Kannat itsesi, lapsesi,  puolisosi, vanhempasi,  sisaruksesi.  Ystävätkin kannat. Pitää olla avoin ja kertoa toisille riittävästi. Mutta ei koskaan liikaa. Ei koskaan. Tämän minä tiedän kokemukseni kautta.  Huomaan olevani samaan aikaan vähän vihainen ja samaan aikaan hyväksyn tämän asian vilpittömästi. Ihmisenä olemisen yksinäisyys.  Meidän jokaisen kohtalo. Lopultakin se perimmäinen asia, joka meidät kaikki yhdistää. Ja erottaa.
Olla yhdessä erossa. Sairaudessa tämä kamppailu on liikaa arjessa läsnä. Yritän suojella ihmisiäni omalta olotilaltani siinä onnistumatta. Pelkään näyttää ja pelkään olla näyttämättä. Toisinaan kuoleman ja sairauden pelkokin näyttää pieneltä lähimmäisen pelon rinnalla. Menettäminen sattuu. Eikä minulla ole mitään muuta menettävää kuin nämä ihmiset tässä. Ihmiset tässä. Ihmiset tässä.

Viimeisimmän päivitykseni jälkeen on taas syntynyt yksi Enkeli-Sisko. Sanoinko tosiaan syntynyt? Sanoin. Tosin en aina tiedä uskonko tähän itsekään. Onneksi mikään ei ole minun uskostani kiinni. Maailman lainalaisuudet, syntymä ja kuolema, eivät minun uskosta tai uskon puutteesta hetkahda.
Syntyi Enkeli-Sisko. Tämän realiteetin paino on toisinaan liikaa. Se tuntuu paineena päässäni. Aivan kuin pää olisi puristettu ruuvipenkkiin, jota kiristetään koko ajan. En ole yhtään varma kuinka monta enkelin siiven iskua jaksan enää.  Eikä suurin jaksaminen edes ole minulla vaan se on äitinsä menettäneillä lapsilla, puolisonsa menettäneillä miehillä ja tyttärensä menettäneillä vanhemmilla.

Miksi minusta on tullut tällainen kuolemasta kertoja? Miksi helvetti miksi? Ei kukaan tätä jaksa ei halua. Ei kukaan tämän näköisen rinnalla halua elää!

Ja silti. En muuta osaa en halua. Tämän näköinen olen, tämän näköiseksi tulin. Kuolemasta täytyy kertoa koska se on meidän kaikkien yhteinen asia. Mikään muu ei meitä niin vääjäämättä yhdistä.  Ei mikään.

Minä en halua olla rujo. En halua häätää ketään pois. Minä tarvitsen ihmistä ihmisiä. Minä tarvitsen perhettä. Lapsia. Miestä. Lasten isää. Äitiä. Veljiä. Veljien puolisoita. Ystäviä. Työkavereita.
Minä tarvitsen teitä. Sinua. Koska elämän äärellisyys opettaa aina eniten rakkautta.  Minä tarvitsen sinua olemaan oma itsesi minun kanssani. Mitä lähempänä käyn omaa kuolevaisuuttani, sitä vähemmän tarvitsen sinua täydentämään itseäni. Minussa itsessäni on itselleni kyllin. Sinussa toivottavasti sinulle.

Ja juuri tämän kaiken vuoksi juuri sinun menettäminen on täysin korvaamatonta. Täysin sietämätöntä.  Ei ole olemassa ketään muuta minua, eikä muuta sinua.
Tämän takia tulen kaapista ulos kaikessa rujoudessani, sopimattomassa sairaudessani,  ahdistavassa menettämisen pelossani.  

Sinun takia. Ja itseni.

4 kommenttia:

  1. Sinun takiasi, -ja itseni
    kirjoitan sinulle, tule kaapista juuri sellaisena kuin olet.
    Ei sinun tehtäväsi ole varoa muita, sinulle riittää omat kipusi, tuntemisesi.
    Toisaalta ymmärrän tuon ajatuksesi, ihminen ihmisessä pelkää, entä, jos minullekin...
    Oli sitten kyseessä työttömyys, ero, sairaus tai kuolema, ihminen on pelossaan paljas:"älä salli, että se minulle".
    Siitä huolimatta, sinun tehtäväsi ei ole käyttää ns. terveiden tuntemuksiin energiaasi, sinä tarvitset sen itse. Se ei ole itsekkyyttä, se on itsesäilytysvaistoa, elämän tarkoituksenmukaisuutta.
    Lämpimät halaukset sinulle. Olet vahva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,
      Lämmin kiitos sanoistasi. Toisten ihmisten suojeleminen on varmasti hyvin tyypillistä joka ainakin minulla herää ihan automaattisesti, melkein refleksinä. Onkin hyvä löytää se sopiva maasto missä suojelee ehkä riittävästi mutta ei omalla kustannuksella. Onneksi elämässä on koko ajan mahdollisuus oppia.

      Poista
  2. Pidän tyylistäsi kirjoittaa... vaikka aihe on raskas ja kirjoittamisen "kauneuden" yli menee suru ja myötätunto tilanteeseesi.
    Itselle kolahti erityisesti tämä kappale...

    "Olla yhdessä erossa. Sairaudessa tämä kamppailu on liikaa arjessa läsnä. Yritän suojella ihmisiäni omalta olotilaltani siinä onnistumatta. Pelkään näyttää ja pelkään olla näyttämättä. Toisinaan kuoleman ja sairauden pelkokin näyttää pieneltä lähimmäisen pelon rinnalla. Menettäminen sattuu. Eikä minulla ole mitään muuta menettävää kuin nämä ihmiset tässä. Ihmiset tässä. Ihmiset tässä."

    Sairastan itse sarkoidoosia, jota sinullakin epäillään. Vaikkei minun tapauksessani ole kyseessä niin vakavat asiat kuin sinulla, ymmärrän jotakin jatkuvien seurantojen, testien ja kokeiden, epävarmuuden ja suoranaisen epätietoisuuden tunteista. Ne on raskaat itselle, mutta vielä raskaampaa on tasapainoilla sen kanssa, mitä kertoa kenelle, miten ja koska. Vai kertoako? Vai joutuuko vielä sen tilanteen eteen että on pakko kertoa, ja silloin olisi helpompaa, jos olisi kertonut jo aiemmin.... ja sitten jossain tilanteessa... oliko tämä ihminen valmis kuulemaan? jaksaako hän elää tämän tiedon kanssa? esitinkö asian liian kovasti, vai liian väheksyvästi....

    Voimia sinulle raskaaseen vaiheeseen. Elämässä kaikki on kuitenkin vain vaiheita. Seuraavaa vaihetta ei tiedä kukaan, mutta se tiedetään, että vaihetta seuraa toinen vaihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Jenni,
      Arvostava kiitos kokemuksesi jakamisesta. Kuvailet tilaa hyvin ja koen itse samoin tasapainoilun. Oikean ajoituksen hakeminen on vaikeaa kun haluisi olla turhaan kertomatta huolia. Ja toisinaan pelottaa, että ei ehdi käydä läpi tärkeitä keskusteluja. Helpointa olisi varmaan päästää irti liiallisesta huolesta koska oikean ajoituksen tietäminen on mahdoton tehtävä.

      Toivon sinulle paljon voimia omaan tilanteeseesi. Kaikkea hyvää sinulle arkeen. Naurua ja elämän pieniä onnen helmiä <3

      Poista