sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Hoidoista selviytymistä

Edellisestä sairaalan ensiavussa kirjoittamastani päivityksestä on kulunut jo kaksi viikkoa. Päivityksieni välit uhkaavat kasvaa liian pitkiksi, kirjoittaminen on jopa vaikeampaa kuin osasin ennakoida. Aloitustekstissäni kirjoitin siitä, että kirjoitetut sanat tekevät tilanteestani ja sairaudestani liian todellisen. Ja niin se on. Huomaan siis toisinaan vältteleväni tätä todellisuutta ja tekstien myötä herääviä voimakkaita tunnetiloja. Mutta yritän nyt taas tarttua tähän tehtävään, josta olen päättänyt selviytyä.

Edellisen päivityksen jälkeen kärsin vielä melkein viikon ankarasta vatsakivusta sekä mittavista vaikeuksista syödä. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Xeloda sytostaattilääkitykseni laitettiin tauolle. Nämä päivät olivat tähän mennessä  ehdottomasti raskaimmat, enkä halua niitä enää muistella. Jotenkin vaan selviydyin kivuistani ja lääkehoitoni pystyttiin onneksi aloittamaan uudestaan. Täyteen selvyyteen en oireideni perimmäisestä aiheuttajasta päässyt koska Xelodan aloittaminen uudestaan sujui yllättävän vähin oirein. Itse ajattelen, että rajuimmat oireeni tulivat tiputuksena laitettavasta Taxoteresta, ja ehkä en vain kestänyt sen ja Xelodan yhdistelmää. Onhan tämä yhdistelmähoito melkoinen myrkkyannos elimistölle. Nyt minulta on onneksi ohi ensimmäinen vaihe sytostaateista eli TX-hoitoni on nyt ohitse. Tällä hetkellä on lääkkeistä viikon tauko ja ensi viikolla jatketaan uudella lääkeyhdistelmällä (CEX). Mikä jännittää todella todella paljon mutta yritän olla ajattelematta sitä nyt.

Tällä hetkellä elämäni on hyvin äärimmäisten olotilojen vaihtelua. Kun sairaus ja oireet ottavat naisesta vallan, on käytettävä kaikki energian rippeetkin vain toipumiseen. Vastaavasti kun on hyvät päivät, olen täynnä energiaa ja elämänvoimaa, jolloin tekee mieli touhuta ja tehdä paljon kaikenlaisia itselleni tärkeitä asioita. Tunnustan, että ilmassa saattaa olla myös jonkinlaista ”elä kuin viimeistä päivää” vivahdetta. En suoranaisesti ajattele kuoleman kolkuttelevan ovella mutta silti huomaan päivittäin ajattelevani, että teen tiettyjä asioita nyt kun vielä ehdin. Tämä heijastuu myös nukkumiseen, huomaan etten jollain tapaa malta käydä nukkumaan kun haluan elää, ja olla hereillä aistimassa olemassa oloani.

Unikuvia ja tunteita

Silloin kun nukun unikuvani vaihtelevat painajaisista armollisempiin sävyihin ja tunnelmiin. Uniini on tullut selkeästi luopumisen ja jopa kuoleman käsittelyn teemat läsnä oleviksi ja ne ovat minulle hyvin ruumiillisia kokemuksia, jotka tunnen ihollani pitkälle seuraavaan päivään.  Viimeisin tämän kaltainen uneni on parin päivän takaa. Unessani hukuin ja tämä kokemus tuntui hämmästyttävän todelliselta. Erityistä unessani oli se, että en tuntenut unessani pelkoa vaan syvää rauhaa. Olin hyvin tietoisesti läsnä hukkumisen kokemuksessani ja tämä kokemus tuntui pehmeältä, valoisalta ja jotenkin kauniilta. Tunsin unessani irtoavani ruumiistani ja siirtyväni kohti jotain suurta valoa, joka sulki minun lämpimään syliinsä. Oloni oli kevyt ja onnellinen ja herättyäni tunsin pitkään ympärilläni erityisen valoisuuden. Olen syvästi kiitollinen näistä suurista unistani, joiden koen olevan valmistautumista luopumiseen. Koska luopumistahan joudun työstämään päivittäin, elämä riisuu niin paljon asioita tämän sairauteni myötä. Unissani koen toisinaan niin syvää  armoa, että sen muisteleminen auttaa minua päivittäin läpi vaikeiden hetkien.

Toisaalta painajaisten kautta tulevat pintaan monet käsittelemättömät ja vaikeat tunteeni.  Suru on minulle tunteista vaikein enkä tahdo löytää tilaa tai ”hyvää ajoitusta” sen kokemiseen. Silloin kun olen ruumiillisesti hyvin sairas, en jaksa tuntea surua tai pahaa mieltä henkisesti, fysiologiset oireet ottavat vallan ja niistä selviäminen on päällimmäinen asia mielessäni.

Ja jotenkin paradoksaalisesti silloin kun on hyvä päivä saattaa surullisuuden tunne ottaa vallan täysin varoittamatta. Kuten tänään kävellessäni kauniin lammen ympäri itku syvältä sisältäni nousi kuin itsestään. Viima vasten kasvoja jäädytti kyyneleet poskilleni vaikka kuinka loihdin: ”Minähän olen ihan kunnossa, minähän olen ihan kunnossa..”. Miksi sinä suru tulet jaksavalla hetkelläni? Hyvällä hetkellä tuntuu erityisen vaikealta ja kipeältä hyväksyä oma vakava sairaus. Koen olevani joka solullani elossa ja jaksan lenkkeilläkin vaikka säätä uhmaten. Näinä hetkinä tuntuu epätodelliselta ajatella sitä prosessia, jonka olen joutunut käymään läpi hyvin lyhyessä ajassa. Koen olevani terve. Ja silti sairaus on totta, totta, totta

Tämän totuuden kanssa opettelen nyt elämään. Elämäni on vääjäämättä muuttunut. Näen valon kirkkaammin, vastaavasti varjon tunne on painavampi. Valon ja varjon välissä aito kiitollisuus, jokaisesta koetusta ja eletystä hetkestä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti