torstai 19. marraskuuta 2015

Tunnustan uponneeni muistoihin, muistelointiin tällä viikolla. Olen etsinyt tietäni valoissa ja varjoissa. Olen katsellut laatikkokaupalla vanhoja valokuvia. Tuntenut niiden herättämää iloa, haikeutta ja kaipausta. Olen lukenut vanhoja tekstejäni. Palauttanut muistiini viimeisien vuosien tapahtumia. Käynyt vaihe vaiheelta läpi tautitilanteen etenemistä. Ja muitakin isoja elämänmuutoksia mitä näihin vuosiin on ajoittunut.
Tämä kaikki on puhdasta valoa.

Mutta mitä se varjo sitten on? Se on sitä kun ei muista, ei saa enää kiinni hyvin oleellisista tapahtumista ja niihin liittyvistä tunteista. Tarkoitan nyt todella todella tärkeitä hetkiä elämässä. Niiden pois pyyhkiytyminen on minusta tuskallista.

Juuri tällä viikolla olen yrittänyt palauttaa muistiini tapahtumia vuoden takaa. Siitä kun sain tietää luuydinlevinneisyydestäni. Muistan kyllä muuten elämääni, mutta tapahtumien kulkua liittyen luuytimen kohtaloon en juurikaan muista. Kaikki muut huonojen uutisten hetket ovat painuneet muistiini selkeästi ja kirkkaasti. Muistan missä olen ollut, kenen kanssa, mitkä vaatteet päällä. Saan näistä kuvista nopeasti kiinni. Ne ovat osa minua, osaan jäsentää ne osaksi tarinaani.

Mutta en muista hetkeä kun olen saanut kuulla luuydinlevinneisyyden varmistumisesta. Tämä hetki on täysin pois pyyhkiytynyt muististani, pois pyyhkiytynyt minusta. Miksi haluaisinkaan muistaa? Eikö voi antaa olla vaan, katsoa eteenpäin? Ei, koska tämän kaltainen unohdus ei ole vapauttavaa. Se on painolasti, hameenhelmaan takertunut irvihammas. Minulle eteenpäin katsominen merkitsee aina myös menneiden tapahtuminen hahmottamista ja kohtaamista. Tulevaisuus ja menneisyys leikkaavat toisensa muodostaen monitasoisen nykyisyytemme. Ja jotta voin hengittää nykyisyyttäni, haluan riittävällä tavalla saada kiinni varjoistani. Koska nyt uskallan muistaa. 

Siksi olen elänyt muistoissani tämän viikon. Enkä kuitenkaan saa haluamaani muistoa palautettua mieleeni. Etsin sitä myös teksteistäni. Ei, en ole juurikaan kirjoittanut aiheesta. Minulle tämä kertoo siitä etten tuolloin kyennyt prosessoimaan asioita. Käyn läpi kohta vuoden takaiset blogitekstini ja löydän vain muutaman ajatuksen. Tässä on ensimmäinen merkintä:

           ”…kaikki veriarvoni ovat rempallaan.

Tämä voi mahdollisesti johtua verisolujen tuotannon vaarantumisesta ehkä luuytimeen levinneen syövän takia. Mahdollisesti ja ehkä ovat ihania sanoja, musiikkia korvilleni. Ne sisältävät vielä toivon. Juuri tänään olen kuitenkin käynyt taas labrakokeissa. Ja aivan hetki sitten tuijotin veriarvoista kertovaa tekstiviestiä. Pielessä ovat. Aina vaan. Punasolut, valkosolut, trombosyytit. Eivät lähde nousuun. Pannahiset”. (12.12.2014)

Ja tässä toinen:

”No mutta. Kävin eilen lääkärissä ja sain tulevan hoitoaikatauluni. Jostain syystä elin ihan viimeiseen hetkeen siinä toivossa, että saisin vielä hyviä uutisia lääkäriltä. Näin ei kuitenkaan käynyt. On täysin ja sata prosenttisen varmaa, että syöpäni on levinnyt luuytimeen. Siellä se nyt jyllää ja tekee tepposiaan. Häiritsee verisolujen kehittymistä.” (16.12.2014)

Nämä ovat ainoat muistiin kirjaamani asiat. Ja vaikka kirjoitan tekstissäni lääkärillä käynnistä, en muista tuosta tapahtumasta yhtään mitään. Tämän tekee ymmärrettäväksi seuraava vuoden loppuun sijoittuva tekstini.

”Se mihin en aina osaa suhtautua rauhallisesti on tämä minun olemassa oleva selkärangan levinneisyys, siis etäpesäkkeet nikamissa. Viittaan tähän aina jotenkin puolihuolimattomasti. Muutamalla sanalla. Sivulauseessa. En pysty vieläkään kohtaamaan tätä aihetta kunnolla. Entä ihan uusin kumppanini, luuydinlevinneisyys. Sen kanssa vasta tuuttaakin varattua. En pysty ajattelemaan kokonaisia ajatuksia, kirjoittamaan ehjiä lauseita.

Haluan aina vaihtaa puheenaihetta. Selkäranka ja luuydin ovat paikkoina niin kohtalokkaita. Varsinkin selkäranka. Ajattelun rajani tulevat vastaan, nousee seinä pystyyn enkä jaksa kiivetä sen yli.

Eihän minun vielä tarvitsekaan. Koska vähiten kiivetä jaksaisin. Saan sitten aikanaan varmasti tietää mitä kaikkea sen seinän takana on. ” (30.12.2014)

”Ajattelun rajani tulevat vastaan.” Tämä on mielestäni hyvin sanottu. Enkä osaa nyt, tänäänkään, sanoa juuri tuon enempää. Toki tiedän tänään paljon enemmän. Tiedän sen, että luuydinkin on pelastettavissa ja itse selviydyin hoidoista.  Tiedän, että ihminen on tavattoman sitkeä. Aivan uskomattoman sitkeä on ihminen.


Ja senkin tiedän, koen. Että voin antaa itselleni anteeksi. Unohduksessa elämisen. Valon ja varjon rajamaastossa kamppailun. Vaikka ihminen on sitkeä, on ihminen myös hyvin hidas. Hitaudelle pitää olla paikkansa maailmassamme. Minä eheydyn muistamalla, täysin omaan tahtiini. 

2 kommenttia:

  1. muistimme tekee tepposiaan; usein tarkoitus on suojella minää. Asioilla on tapana järjestyä ja niin on muistilla tapana muistaa, joskus ihan yllättäenkin, kun aika on valmis...

    VastaaPoista
  2. Tuli niin hyvä olo, kun luin, että selkäytimesi tilanne on parempi. Näin ainakin ymmärsin. Olet upean sitkeä soturi!

    VastaaPoista