Syöpä tarinoituu todeksi

Olen 42-vuotias kolmen lapsen (5v., 8v. ja 16v.) äiti, jolta löydettiin rintasyöpä syyskuussa 2012.  Syöpäni on sekamuotoinen duktaalinen ja lobulaarinen sekä  hormoonipositiviinen. Tautini on edennyt monin tavoin hyvin nopeasti ja aggressiivisesti ja lääkäreiden mukaan olisi ollut vain ajan kysymys, että minulle olisi kehkeytynyt tulehduksellinen rintasyöpä. Nopea lääkäriin, tutkimuksiin ja leikkaukseen pääseminen onneksi pysäyttivät sairauden rajun etenemisen.

Tällä hetkellä olen käynyt läpi koko rinnan poistoleikkauksen (ablaatio) sekä kainalon kaikkien imusolmukkeiden poistamisen (kainaloevakuaatio) 10. lokakuuta.  

Rintasyövän liitännäislääkehoitoni ovat alkaneet 29. marraskuuta.  Lääkehoitona minulla on kuuden periodin sarja TX + CEX hoitoja. Tällä hetkellä on menossa toinen jakso TX-syöpälääkehoitoa, joka on kahden eri solunsalpaajan yhdistelmähoito. Nämä solunsalpaajat ovat dosetakseli (T= taksaani) ja kapesitabiini (X=Xeloda®). TX + CEX yhdistelmähoito kestää kaiken kaikkiaan 18 viikkoa, josta varsinaista lääkehoitoa on peräti 12 viikkoa (2vko lääkehoitoa + viikon tauko X 6). Jokaisen periodin aloituspäivä on tiputuspäivä sairaalassa, jonka jälkeen syödään tablettimuotoista sytostaattia kotona kaksi viikkoa. Tämä yhdistelmähoito on käsittääkseni tällä hetkellä tehokkaimpia hoitomuotoja, ja samalla myös rankin ja vaativin.

Lääkehoitojen jälkeen seuraa 3-4 viikon tauko, jonka jälkeen aloitetaan viiden viikon mittainen sädehoito sekä liitännäishormonihoito. Kaiken kaikkiaan hoitoni siis kestävät puoli vuotta ja liitännäishormonihoitoa tulen saamaan seuraavat viisi vuotta.

Lääkärin kirjaimellisten sanojen mukaan minua ”ammutaan järeimmällä kanuunalla mitä talosta löytyy”. Ja siltä se kieltämättä tuntuukin, hoito on pahimmillaan jo nyt ollut äärimmäisen raskasta. Näistä hoidon vaikutuksista ja sivuoireista kirjoitan lähipäivinä lisää. Nyt yritän taas muisteloida tähän asti kulkemaani matkaa ja kutoa taas yhden säikeen tarinaani.

Seuraavassa tekstissä on osittain samojen asioiden kertaamista kuin eilisessä blogin avaustekstissä, tässä kuitenkin enemmän informaatiota. Teksti sisältää vajaan viikon ajanjakson ensimmäisestä lääkärikäynnistäni tutkimustuloksien valmistumiseen, itselleni on tärkeää nyt kerrata näitä tapahtumia uudestaan ja uudestaan. Ja oman matkani alussa minulle oli erityisen paljon avuksi lukea muiden blogeista juuri näitä kriisin alkuhetkiin liittyviä mietteitä. Huomenna lupaan edetä ja kuvata tekstissäni  täysin uudenlaista odottamiseen liittyvää olemisen tasoa elämässä sekä tunnelmia ennen leikkausta ja sen jälkeen.

Koen myös tärkeäksi jakaa kokemustietoani esimerkiksi kasvaimien tunnistamisesta sekä tutkimuksien etenemisestä. Tämä jälkikäteen luomani teksti on myös vähemmän emotionaalinen kuin aikanaan autenttisessa tilanteessa taltioimani syvät tunteet ja tunnelmat (eli eilinen teksti). Ja hyvä niin, sanat ovat niin vahvoja elementtejä että tarvitsen itsekin etäisyyden ja läheisyyden keinulautaa omien sanoituksieni kanssa. Eilen lukiessani omaa tekstiäni itkin syvää mutta puhdistavaa itkua. Kaikki oli niin totta, jokainen rivi ja rivien välikin.

Kulkuja

Löysin rinnastani syyskuun toisella viikolla erittäin kipeän kyhmyn, joka tuntui muuttuvan ja kasvavan ihan päivissä. Tai en voi puhua edes löytämisestä, rintani oli niin kipeä, että se teki olotilastani kokonaisvaltaisesti huonon ja pahoinvoivan. Rintani oli kuumottavan oloinen ja jomottava, siinä oli samankaltaisia oireita kuin rintatulehduksessa. Sekava kiputilani oli suurin syyni  lääkäriin hakeutumiseen enkä aluksi osannut olla tilanteesta erityisen huolissani koska olen ollut sen uskomuksen varassa etteivät kasvaimet ole kipeitä. Näinhän meille opetetaan, mutta tämä on todellakin vain uskomus ja väärää informaatiota, jonka korjaaminen on tärkeää. Teille lukijani haluan sanoa, kasvaimet voivat olla pahimmillaan todella kipeitä!! Olkaa naiset valveutuneita ihan kaikenlaisten tuntemuksien ja kipujen kanssa, se on erittäin tärkeää kasvaimien riittävän varhaisen löytymisen kannalta.

Soitin ensin paikalliseen terveyskeskukseen ja kuvailin sairaanhoitajalle oireitani. Hämmästyttävää oli se, että tilannettani ei mielestäni pidetty kiireellisenä. Tai ehkä tämä juuri ei ole hämmästyttävää =). Sain kuulla etten pääse ilmaiseen mammografiaseulontaan koska en kuulu vuotuiseen ikähaitariin. Eli ainoa reitti edetä on käydä ensin lääkärin vastaanotolla, joka arvioisi tutkimuksien tarpeellisuuden. Sain ajan yli viikon päähän mieslääkärille, jonka tiedän olevan hieman tympeän oloinen. Otin ajan vastaan ja ajattelin, että tähän on tyytyminen.

Yritin jatkaa päivän askareita mutta levottomuus ja ahdistus alkoivat hiipimään ihoni alle. ”Nyt ei ole kaikki kunnossa” jyskytti takaraivossani ja silti samaan aikaan ajattelin, että kyseessä täytyy olla vain jonkinlainen tulehdus oireiden laadun vuoksi. Päätin soittaa myös yksityiseen työterveyshuoltooni ja onnekseni sain heiltä ajan heti samalle päivälle. Tässä vaiheessa en ollut varma, että kuuluvatko mahdolliset tutkimukset työterveyden piiriin, ja toisaalta edelleenkin kuvittelin pääseväni kaikesta vain yhdellä lääkärin käynnillä. Mielessäni ajattelin lääkärin toteavan minulla olevan jonkinlaisen tulehduksen, saan lääkekuurin ja asia on sillä kuitattu.

Kun pääsin lääkärin vastaanotolle minua vastassa oli miellyttävä ja asiallinen mieslääkäri, joka pidemmittä puheitta halusi tutkia rintani. Hän juuri ja juuri koski minuun kun totesi nopeasti ja yksikantaan: ”Laitan sinut tutkimuksiin nyt heti.”. Tässä vaiheessa jonkinlainen paniikkinappula painui minussa pohjaan. Toimin silti rauhallisesti ja päällimmäinen ajatukseni oli koko ajan vain se, että miten ehdin kotiin mahdollisimman nopeasti.

Röntgenosaston toiminta oli todellakin nopeaa ja mammografian kuvat tulkittiin saman tien. Kuvat tutkinut radiologi saapui tutkimushuoneeseen tekemään kuvien löydöksen perusteella myös ultraäänitutkimuksen. Kuvista siis löytyi selkeä ja huolestuttavan oloinen patti, jonka laatu oli tärkeä tarkentaa vielä ultraamalla. Yritin tulkita lääkärin ilmeitä ja äänenpainoa, ja ihon alla elävä huoli muuttui kastemadosta käärmeeksi. Jonkinlainen toivon tähtönen syttyi radiologin heittämästä ajatuksesta ,että kyseessä totta tosiaan voisi olla myös punktoitavissa oleva tulehduspaise. Ei kun operoimaan, neula rintaan ja mätä pois. Yrittää yhden kerran, ei mitään. Yrittää toisen, ei vieläkään mitään. Sattuu niin että tekisi mieli huutaa. En huuda. ”Olen pahoillani, ei täältä tule mitään” toteaa lääkäri. ”Älä saatana pahoittele siinä” huudan mielessäni, pahoillaan olevat lääkäri ovat painajainen.  

Epäonnistuneiden punkteerausten jälkeen rinnastani otettiin vielä kaksi paksuneulanäytettä. Tässä vaihessa kaikki mahdolliset hälyytykset huusivat päässäni hells bellsiä. Tämäkin vielä. Ei riitä ohut neula, täytyy paksulla tuikata. Tuut tuut tuut.

Tutkimuksien jälkeen olisin saanut vielä ajan lääkärille. Keskustelemaan. En ottanut tarjousta vastaan, miksi olisin ottanut. ”Ei minussa ole mitään vikaa, haluan nyt jo kotiin. Kiitos erittäin hyvästä, asiantuntevasta ja to-del-la-kin nopeasta palvelusta. Tämä nainen lähtee nyt, hyvästi.”

Tutkimuspäiväni oli perjantai. Seuraavana maanantaina työterveyslääkärini soittaa kysyäkseen miten voin. Hän kertoo näytteideni lähteneen patologille kiireisellä statuksella. Ja kuulen myös, että leikkaus on tulossa joka tapauksessa, kasvain täytyy poistaa oli sen laatu mikä tahansa. Olen jotenkin hämmentynyt näin täydellisestä palvelusta, ja samalla se hirvittää minua koko ajan enemmän! 

Keskiviikko aamuna puhelin soi uudestaan ja tällä kertaa tunnistan jo puhelinnumerosta lääkärin soittavan jälleen. Tiedän jo mitä odottaa vastatessani. Patologin vastaukset ovat tulleet ja valitettavasti kasvaimeni on pahanlaatuinen. Kiitän tiedosta, mitään muuta en osaakaan sanoa tai kysyä.

Aika pysähtyy. Tämä hyvin kliseinen ilmaus muuttuu minulle totuudelliseksi. Tunnen olevani kuitenkaan olematta, missä on kauhukahva josta voin ottaa kiinni? Missä?

 ps. Ja täyden palvelun talo on siis Tampereen Mehiläinen. Vilpittömästi lämmin ja arvostava kiitokseni heille.