sunnuntai 27. tammikuuta 2013


Muistojen säikeitä

Hyvin valvotun yön jälkeen. Kirjoitin eilen elämäni olevan äärimmäisten olotilojen vaihtelua. Tämä koskee myös nukkumista. Ollessani fyysisesti uupunut nukun oikeastaan koko ajan, silloin on mittavia vaikeuksia pysyä hereillä. Mutta kun fysiologiset oireeni ovat taka-alalla heilahtaa elämäni unettomuuden ja valvomisen puolelle. Ja tällä hetkellä ollaan tässä unettomuuden vaiheessa. Tilanne tulee varmasti muuttumaan tämän viikon torstaina jolloin lääkehoitoni taas alkaa.

Olen luvannut teille kirjoittaa ajasta ennen leikkaustani. Jostain syystä tämän tarina esiin kutsuminen on tuntunut tehtävistä raskaimmalta. Aloitan nyt, katsotaan mihin asti etenen.

Sain kuulla sairastavani rintasyöpää 19. syyskuuta. Tämä oli keskiviikko päivä ja sairaslomalle jäin seuraavan viikon maanantaina. Jälkikäteen olen ajatellut, että olinko jotenkin heikko kun jäin pois työstä noin pian mutta kyseisellä hetkellä en nähnyt vaihtoehtoja. Rintasyöpä diagnoosin saaminen oli itselleni niin suuri pommi elämään, että ajatukseni ja keskittymiskykyni hajosivat täysin. Työni luonteen ja vaativuuden takia koin toimivani myös vastuullisesti kun en jäänyt yrittämään työn tekemistä sumuisella ja huteralla päälläni.

Sairaslomalle jäämisestä alkoivat kuitenkin minun piinaviikkoni, jotka sisälsivät odottamista, odottamista, odottamista. Odottaminen ja uuteen tilanteeseen liittyvä ahdistus saivat elämässäni täysin uudenlaisen mittakaavan ja sen kasvot alkoivat näyttämään rotalta tai vihaiselta koiralta, joista näin myös raskaita painajaisia lähes joka yö.

Kuten olen kirjoittanut, oma prosessini alkoi yksityisellä työterveyslääkärillä. Tutkimuspäivästä kesti kolme arkipäivää saada patologin tulokset, tämä oli arvostettavan nopeaa toimintaa. Sen jälkeen aloin odottamaan kutsua TAYSiin ja nämä päivät tuntuivat epätodellisilta. Kirjekuori kolahti postiluukusta seuraavan viikon maanantaina ja ensimmäinen syöpäläis-käyntini sairaalaan oli saman viikon perjantaina. Eli kaiken kaikkiaan aikaa kului puolitoista viikkoa diagnoosin saamisesta ensimmäiseen käyntiin sairaalassa. Lyhyt aika, mutta kun niskaasi on pudotettu syöpä-pommi tuntuu tuo aika sadalta vuodelta.

Huomaan ajan tehneen tehtävänsä jo nyt enkä saa enää kiinni noiden päivien tunnelmista. Sen muistan, että olotilani oli kuin kuolleeksi tekeytyvällä eläimellä. Tuntui kuin oma sieluni ja ruumiini eläisi ihan omaa aika-todellisuuttaan, jossa kaikki kulki hyvin hitaasti ja tahmeasti. Ymmärsin elämän ympärilläni jatkuvan ihan normaalisti mutta itse katselin tätä normaaliutta jonkinlaisen kuplan takaa, etäällä ja irrallaan normaalista arkirytmistä.

Ensimmäisellä TAYSin käynnillä tapasin minut leikkaavan kirurgin sekä sairaanhoitajan. Olin ladannut ihan valtavia odotuksia tätä käyntiä kohtaan, ja samalla pelkäsin vietävästi koska tiesin kuulevani kirurgilta leikkaukseni mittakaavan. Viikon aikana olin työstänyt ajatusta koko rinnan poistamisesta ja syvällä sisälläni tiesin tämän kohtalon olevan minulla edessä. Miltä se tuntui? Miltä sinusta tuntuisi? Olet kuullut sairastavasi syöpää ja sinun pitää olla valmis luopumaan rinnastasi? Se tuntuu pieneltä kuolemalta, ei sen enempää tai vähempää.

Ja pelkoni kävi toteen. Sain kuulla lääkäriltä sanat, joita en halunnut. Koko rinnanpoistoleikkaus ja samalla kaikkien kainalon imusolmukkeiden poisto. Sisääni laskeutui täysi hiljaisuus, mykkyys. Lääkärin tiedustellessa onko minulla jotain kysyttävää sisälläni puhalsi vain tuuli yli aitiuden.  ”Ei ole kysyttävää, ei yhtään mitään. ”.

Kotiin, odottamaan. Kaksi pitkää viikkoa edessä, miten ihminen saa kulumaan kaksi viikkoa kun tietää sen jälkeen olevansa vain puolikas nainen? Yksirintainen hirviö. Muotopuoli naisen kuvatus. Epänainen. Koska tältä se minusta tuntui. Huolimatta joidenkin ystävien lohdutuksista ”se on tissi vaan”,  en itse hetkeäkään ajatellut minussa olevan jotain ”vaan” minkä roskikseen leikkaaminen ei tekisi henkisesti hyvin kipeää. Sitä paitsi on aivan nurinkurista väittää, että rinnoilla ei olisi merkitystä. Toisinaan näyttää siltä, että maailmassa ei juuri muulla merkitystä olekaan. Jos ajatellaan nykyajan naiskuvaa. Minä en ole koskaan ollut äiti Teresa enkä sellaiseksi muuttunut diagnoosin saamisen jälkeenkään. Päinvastoin.

Muistan leikkausta edeltävien viikkojen sisältäneen jonkinlaista vimmaista valmistautumista ja kotona touhuamista. Ehkä tämä vimma oli enemmänkin minun pään sisälläni olevaa kuin konkreettista toimintaa. Koska olin varmasti hyvin lamaantunut. Mutta mielessäni koin tärkeäksi saada arkisia asioita  kuntoon, aivan kuin elämäni jotenkin päättyisi leikkaussalin pöydälle. Mitä sitten todellisuudessa tein, tätä täytyy kysyä muilta koska oma muistini on pettänyt minut näiden viikkojen suhteen.

Mutta yön ennen leikkausta muistan viiltävästi. Edellisenä iltana olin kireä ja vihainen. Ärtymys sai minut liikehtimään levottomasti kotona enkä osannut suunnata energiaani mitenkään. 

Olin hiljaa. Jälleen kerran minä olin vain hiljaa. Odotin, että mies lähestyy minua jotenkin, itse en osannut lähestyä häntä. Yönikin vietin olohuoneen sohvalla valvomassa ja kauhu tihkui ihoni läpi. Meillä ei todellakaan vietetä tämän kaltaisia öitä sylikkäin. Halaillen ja jutellen, yhdessä itkien. Meillä ollaan hiljaa ja omissa poteroissa. Juoksuhaudoissa. Aamullakin, yksin lähtiessäni, painoin oven hiljaa perässäni, ettei siellä toisessa haudassa vaan heräisi mikään tai kukaan.

Näin ihminen minä olen.

Tähän asti minä etenen tänään. Vatsaan koskee. Tunnen kantavani tarinaa vatsassani ja sen esiin syntyminen tekee kipeää. Haluan muistaa ja unohtaa samaan aikaan. Olen päättänyt etten anna unohdukselle valtaa. Haluan muistaa itseni ja menetykseni(kin) olevaksi.  

"He rubbed his belly. 
I keep them in here
[he said]
Here, put your hand on it
See, it is moving. 
There is life here
for the people."
- Leslie Marmon Silko / Ceremony -

3 kommenttia:

  1. Hyvin kuvailtu ja niin paljon taas tuntui kuin olisi omia ajatuksia lukenut. Rohkea sisupussi <3

    VastaaPoista
  2. Karmeita, mutta niin tosia tarinoita kerroit taas. :-( Miehillä on armeijajuttunsa, meillä naisilla synnytys- ja syöpätarinamme. Meidän tarinamme peittoavat kyllä miesten jutut mennen tullen, ja luulen ihan oikeasti, ettei monessakaan miehessä olisi "miestä" siihen, mitä me naiset joudumme pahimmillaan käymään läpi.

    Oma naisten arvostukseni onkin loikannut taas viimeisen vuoden aikana yhden pykälän ylöspäin: me naiset olemme taistelijoita, muita vaihtoehtoja kun meillä ei ole. Ja meidän on tehtävä välillä hyvinkin isoja uhrauksia elääkseemme itse ja lapsistamme huolehtiaksemme. Miehet eivät tätä tajua, useimmat ainakaan.

    "Vain tisseistä" luopuminen ei ole mikään "vain", kuten kirjoitit, vaikka niin sitä yrittää välillä niin itsekin itselleen ja muille vakuuttaa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole aina tässäkään; syöpäisen rinnan säilyttäminen ei ole vaihtoehto.

    Taistelumieltä jatkossakin, usko vaan, että hyvin se menee! :-)

    PS. Mihin aikaan olet tipassa torstaina? Tulen itse Radiukseen kuvauksiin torstaina, mulla on aika klo 9.30.

    VastaaPoista
  3. Marjo, kirjoitat hyvin. Muistan kun itse kerroin lapseni päiväkodissa hoitajalle meneväni rinnanpoistoleikkaukseen ja hän vastasi että " No naisellisuus siinä kyllä menee, mutta onhan elämässä muutakin". Kommentti oli minusta todella typerä ja moukkamainen suorastaan.

    Joskus kun katselin itseäni peilistä kaljuna kortisonista turvonneena yksirintaisena ja vielä keisarinleikkausarpi alavatsalla, en voinut lopulta kuin nauraa. Miehen kanssa meillä oli kyllä raakaa huumoriakin aiheesta. Mies pelkäsi että alan kulkea ympyrää, kun paino on niin toispuoleinen.

    Kävin muuten myöhemmin korjausleikkauksessa, mutta tämä nykyinen poliitikko Sirpa Asko-Seljavaara ei suostunut kohdallani tram-leikkaukseen, joka on paras vaihtoehto, vaan piru vie laittoi silikoniproteesin. Painoni on noussut noista ajoista niin paljon, että nyt tämä prootesitissi on puolta pienempi kuin leikkaamaton rinta ja joudun joka tapauksessa käyttämään irtoproteesia.

    t. Pia S

    VastaaPoista