sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Tänään on ollut parempi päivä ja olen tehnyt myös tämän viikon ennätyksen yhtäjaksoisen valvomisen suhteen. Olen jaksanut olla hereillä jo kuusi tuntia putkeen ja se tuntuu aivan mahtavalta. On siis syytä olla onnellinen, tässä ja nyt.
Tämä kyseinen viikko on ollut itselleni jollain tapaa kaikista vaikein koko prosessin aikana. Ehkä päälleni putosi viimeisten neljän kuukauden aikana kasautunut painolasti kaikessa jykevyydessään? Ovathan kyseiset kuukaudet olleet elämäni vaikeimpia ja menetysten määrä on ollut suhteellisen mittava. Perjantai-ilta Taysin Acutassa konkretisoi monella tavalla uutta elämäntilannettani koska jouduin tilanteen eteen, jossa pitää myös osata antaa periksi elämän reunaehtojen edessä. Olen siis kiitollinen tästäkin kokemuksesta ja päivästä, jonka kulku on seuraava:  
Perjantaina nukun koko päivän ja viiden aikaan illalla mieheni yrittää piristää minua ehdottamalla edes auto-ajelua. (Voin kertoa ja tunnustaa kuinka paljon olemmekaan vain ajelleet autolla viimeisten kuukausien ja vaikeiden hetkien aikana. Vastuutonta kuluttamista? Ehkä sitäkin, mutta se on ollut meille hyvin terapeuttista. Liike on aina hyväksi, liike edistää ajattelua ja saa tunteetkin liikkeelle.) Pääsen juuri ja juuri autoon kun rintaani alkaa pistämään. Palaamme heti sisälle soittamaan Taysin Radiukseen (syöpäyksikkö), onhan  minua ohjeistettu soittamaan hyvinkin pienestä syystä. Ja silti huomaan olevani jotenkin nolona soittaessani. ”Mitä tässä nyt hössötetään turhaan.”. Kertoessani olostani hoitajalle hän käskee lähtemään Acutaan mahdollisimman pian ja kehottaa varautumaan pitkään iltaan. Kirjojen ja eväiden kera lähdemme ajamaan kohti Tamperetta ”eväsretki-tunnelmissa”. ”Eväsretki-tunnelma” on minun metodini, jonka olen hyväksi havainnut viettäessäni taannoin lapseni takia paljon aikaa sairaalassa. Muonitus ja ajanviete kun on kohdallaan, ja asenteena ”eväsretki-tunnelma” niin aika kuluu toisinaan oikeinkin mukavasti, jopa sairaalaympäristössä. Suosittelen tätä moodia lämpimästi =).
Kun lähestymme Tamperetta huomaan kellon lähestyvän The Voice of Finland lähetyksen alkamista. ”Käännytään ympäri ja mennään kotiin!!” hihkaisen ja huomaan jopa tarkoittavani tätä. ”First thinks first, kyllä tässä yksi nainen ehtii odottamaan sairaalaan pääsyä!”.  Mies ei tottele, auto ei käänny. Tähän on suostuminen, tähän kaikkeen minun on nyt suostuminen.
Acutan ilmoittautumisessa sairaanhoitaja mittaa heti luukulla hapetusarvoni ja toteaa leposykkeeni olevan 120. Selviää siis heti yksi syy väsymykseeni ja huimauksen tunteeseen. Vähän pelottavaa on se etten itse edes tunnista korkeaa sykettäni, tunnistan vain huimaavan uupumuksen. Pääsen heti sisälle tutkimushuoneeseen ja saan petipaikan. Minusta otetaan verikokeet sekä sydänfilmiä, jonka jälkeen seuraa odotusta, odotusta, odotusta. Odotan neljä tuntia ennen kuin lääkäri ehtii käydä luonani. Seuraan ja kuuntelen ensiavun perjantai-iltaa ja saan taas mittakaavaa omaan elämääni. Ihmisillä on paljon vaikeita ja vakavia tilanteita, omat oireeni alkavat näyttämään pieniltä. Muutaman tunnin odottaminenkin elämässä on  aika pieni asia, ja olenhan joutunut käymään läpi jo pahimmat odottamiseen liittyvät tunnetilat pari kuukautta sitten kun odotin leikkaukseen pääsemistä sekä hoitojen alkamista. Tunnelmani ja ajatukseni kuitenkin vaihtelevat laidasta laitaan, rauhan tunteesta paniikkiin. ”Äh, ei mitään hätää, olen täällä ihan turhaan, nolottaa viedä lääkäreiden ja hoitajien työaikaa.”.  ”Mitä jos verikokeista löytyy jotain uutta huolestuttavaa?”. ”Miksi lääkäri ei jo tule, onko se merkki jostain pahasta löydöksestä?”. Päässäni alkaa soimaan Hassisen Koneen "Odotat". En kuitenkaan ole kadottanut taivasta, taivas on minussa – siinä lepää uskoni.
Kahdentoista aikaan yöllä saadaan viimein verikokeideni tulokset. Veriarvot ovat muuten hyvät ja kunnossa mutta valkosoluarvoni ovat romahtaneet mikä tarkoittaa sitä, että minulla ei tällä hetkellä ole immuniteettia. Nyt en voi muuta kuin rukoilla ja toivoa ettei kohdallani ala infektiokierre, joka pahimmillaan aiheuttaa muutoksia hoitojen aikatauluissa. Lääkäri olisi valmis laittamaan minut osastolle mutta kieltäydyn tästä vaihtoehdosta. Kaipaan kodin turvaan. Lääkäri painottaa sitä, että väsymys on vakava oire ja täyttää kriteerit osastohoidolle. Haluan silti kotiin, minulla on koti-ikävä. Olen myös ahdistunut mieheni puolesta, hän on joutunut odottamaan yksin odotusaulassa koko pitkän illan. Hän on halunnut odottaa vaikka ehdotin myös pois lähtemistä hänelle. Läheisten kuormittaminen on minulle hyvin vaikea ja kipeä asia. Haluaisin niin kovasti säästää heidät tältä kaikelta, ottaisin kivun ja huolen pois heiltä jos osaisin. Jos se olisi minun vallassani. Mutta koska se ei ole vallassani pyydän nyt ja tässä: ”Sinä, joka päätät näistä asioista, ota kipu minun rakkailtani heti pois. Ota sen nyt heti pois.”.
Ennen kotiin lähtemistä lääkäri painottaa, että saan palata koska tahansa takaisin. Hän kyselee perheen ja lasten jaksamisesta, kysyy kuinka pärjään henkisesti ja fyysisesti kotona? Hänellä on aikaa, aikaa minulle kaiken kiireen keskellä. Tämä koskettaa minua ja uskoni ihmisyyteen syvenee. Lähden kotiin lääkärin ohjeistuksella soittaa heti maanantaina Radiukseen. Valkosoluarvoilleni on tehtävä jotain ennen ensi torstaina alkavaa kolmatta lääkehoitojaksoa.
Viikonlopun olen ollut yöpaidassa kotona ja olen pohtinut paljon yksinäisyyden tunnetta ja suhdettani läheisiini. Tähän liittyen haluan Hyvä Lukija jakaa juuri tänään sinun kanssasi vielä yhden tarinan säikeen, jonka kirjoitin odottaessani lopullisia tuloksia kasvaimeni laadusta leikkauksen jälkeen.
Teemana on siis odottaminen ja siihen liittyvä syvä yksinäisyyden tunne. Olen saanut mieheltäni luvan jakaa tämän tekstin ja haluan painottaa, että kyseessä ei ole hänen soimaaminen. Teksti kertoo omasta tunnetilastani, jonka keskellä myös minun itseni oli vaikeaa olla toisen merkityksellisen ihmisen lähellä. Minä en osaa yhtään sen enempää kuin hänkään. Toisinaan osaan hyvin paljon vähemmän kuin hän. Minun on toisinaan äärimmäisen vaikeaa olla lähellä silloin kun sattuu ja olen hämmennyksen vallassa. Haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi, ja samaan aikaan en kestä toisen läsnäoloa. Ristiriita repii riekaleiksi. Enkä voi edes kuvitella miten vaikeaa hänelle on oman puolison sairastuminen. Voin vaan aavistella sen olevan jopa vaikeampaa kuin oma tilanteeni minulle. Tämä kaikki on niin väärin häntä kohtaan.  Ja hän on osa universumiani. Kiitos hänelle kun saan oppia miehen keinoja käsitellä asioita ja tunteitakin. Ja kiitos myös siitä kun hän seisoo minusta erillään ja irrallaan, koska en oikeasti haluisikaan hänen tuntevan minun tuskaani ja maailmani romahtamista. Hänellä on omansa ja siinä on hänelle kyllin kannettavaa.
Mies
Minullapa onkin mies, joka ei hätkähdä mistään! On se vaan melkoinen. Voihan se olla hyvä ja kannatteleva asia kun suhtautuu kaikkeen aina samalla viileällä tyylillä. Tässä kohtaa siinä ei ole mitään hyvää. Kirveellä löisin sitä päähän, jos uskaltaisin - jos olisi kirves. Miltä se mahtaisi näyttää? Siinä se sitten seisoisi kirveellä halkaistun päänsä kanssa. Tuntuuko, perkele?
Siinä se menee ja kukkuu kuten aina ennenkin. On se mukana, on. Auttaa ja tulee lääkäriin. Kuuntelee kun puhun, kääntelee päätään ja katsoo silmiin. Kysyy miltä tuntuu, mitä ajattelen? Silti en saa otetta, en löydä sitä ihmisen mentävää aukkoa, jossa olisi oikea lohtu. Mikä se lohtu edes on? Onko se joku iso eläin, jonka syliin saisin käpertyä? Mieheni ei ole eläin. En tiedä mikä se on. Siinä se menee. Jos olisi edes lintu, kai se sanoisi ”kukkuu”.
Välittää, ei välitä, välittää. Jos olisi edes kesä niin voisin päivänkakkaroista arpoa.  Itse en tiedä, en osaa, en jaksa en jaksa en jaksa. Kapseli jossa elän, saa minut toisinaan näkemään kaiken pumpulina, ja pumpuli ei voi satuttaa. Silloin annan toisen vaan olla, olkoon mitä on. Ja toisessa hetkessä sisälläni herää raivotar, joka sylkee, räkii ja huutaa. Ansaitsen parempaa, ansaitsen jotain ihan muuta!! Ihan mitä tahansa muuta ansaitsen ja tarvitsen. Minun ruumiini ja sieluni on leikattu irti, minä haluan sen takaisin. Minä haluan miehen tietävän ja näkevän miten maailmani on romahtanut. Universumini järkkyy. Mikään ei ole muuttunut sen maailmassa, me emme elä samaa universumia.

4 kommenttia:

  1. Huikkaan vaan, että käväsin täällä. Mukavaa tavata blogimaailmassa toinenkin Tampereen seudun syöpäläinen.
    Sen verran rauhottelen, että ei tämä syöpäosasto Radiuksessa ole kovin paha paikka, mä olen täällä viikonlopun viettänyt leikatun rinnan ruusun hoidossa. Hyvä hoito ja mukavat hoitajat. Mutta on se koti vaan aina parempi! Toivottavasti voit paremmin ja vältyt osastohoidolta. Voimia tuleviin hoitoihin!

    VastaaPoista
  2. Laitan omaan blogiini (dgc509.blogspot.fi) linkin sun blogiin, jos sopii.

    VastaaPoista
  3. Hei Adelhaid,
    Lämmin kiitos viestistäsi, josta sain tämän hetken hymyni. Todella mukava tosiaan tutustua Tampereen seutulaisiin, en ole vielä sitä tehnytkään.

    Saat laittaa linkin blogiini ja arvostan sitä kovasti. Olen muuten lukenut myös sinun blogiasi paljon. Diagnoosin saamisen jälkeen vietin varmaan yhden viikon aamusta iltaan lukien vertaisten blogeja ja se oli minun henkinen pelastukseni sillä hetkellä, joten kiitos siitä kuuluu myös sinulle. Laittaisin tähän omaan blogiini sen "Liity jäseneksi" linkin mutta en osaa...mitenköhän se mahtaa tapahtua?

    Paljon Voimaa sinullekin kaikkeen ja toivottavasti ruususi saadaan aisoihin. Ollaan yhteydessä kirjoittelemalla ja ehkä joskus törmätäänkin Radiuksessa =)

    VastaaPoista
  4. Suuri ilo kuulla, että blogistani on ollut edes jotain lohtua vaikka mun asenne ei ehkä aina ole ollut kauhean aurinkoinen. Jälkeen päin voin todeta, että vaikka on ollut todella vaikeaa niin siitä voi selvitä.
    Sulla on varmasti nyt rankkaa, kun et edellisestäkään sytosta ole selvinnyt ja seuraavaa pukkaa. Toivotaan parempia päiviä seuraavan syton jälkeen.
    Mä kuulun muuten myös FB:n siskoihin, en tässä kuitenkaan viitsi paljastaa nimeäni.
    Ehkä törmätään, mulla on edelleen valitettavasti sinne asiaa ainakin 3 kk välein ja nyt ruusun jälkeen vähän useammin.

    VastaaPoista