lauantai 12. tammikuuta 2013

Voi tätä bloggaamisen sietämätöntä keveyttä. Sairaalarumba menee monen asian ohitse elämässäni, en pysty tekemään asioita mitä haluan tai olin suunnitellut, siitä tulee sietämättämyys. Keveys, mitä se on?

Tällä hetkellä kirjoitan on-line sairaalasta. Tällä viikolla jo viides käyntini jossain terveydenhuollon palveluissa. Tiistaina ylimääräinen onkologin käynti, keskiviikkona tk-käynti, torstaina rutiini onkologin käynti + taxotere-tiputus, perjantaina ylimääräinen sairaanhoitajalla käynti. Ja nyt olen ensiavussa. Luin aikanaan Pirjo Kainulaisen teoksen "Ammattina potilas" ja hän listasi yhtenä vuotena käyneensä 150 kertaa sairaalassa. Tuntui luettuna hurjalta määrältä, mutta nyt ei näytä enää yhtään ihmeteltävältä asialta. Tosin sitä haluan korostaa, että minun tilanteeni on täysin toinen eikä ollenkaan niin vakava kuin hänellä oli. Rauha ja arvostus hänen muistolleen, nuorena nukkuneelle. 

Mitä sitä voisi olostaan kertoa, kuvailla? Syy sairaalassa olooni on vuorokausi sitten alkaneet ankarat vatsakivut, jotka vetävät makaamaan kippuraan kylpyhuoneen lattialle. Näissä merkeissä meni eilinen ilta ja yö. Kipu on niin valtava, että pahimmillaan tuntuu kuin taju lähtisi. Ehkä sitä jo toivoo tajunnan tason hiipumisen antavan edes vähän armoa. Aamulla soiteltiin Radiukseen, josta kävi käsky lähteä ensiapuun. Ja onkologin määräyksellä jätettiin nyt pois kotona syötävä solunsalpaaja Xeloda. Tämä on yksi niistä tilanteista joita olen pelännyt, että tulee jonkinlainen mutka matkaan ja hoitosuunnitelmaa täytyy muuttaa. Mutta me emme voi säädellä elämää, se koskee kaikkia asioita ja alueita elämässä. Prosessiin tulee aina joku muutos ja sen kestäminen on toisinaan vaativaa. Mutta koskaan se ei ole mahdotonta. Kivun kautta pusertuu jotain uutta esille ja sitä kautta saa kiinni uusista merkityksistä ja mahdollisuuksista. Aina on mahdollista vähintäänkiin omaan kokemukseen läsnäolevasta hetkestä. Tässäkin huoneessa moni asia hymyilyttää minua, vaikka en niitä hymyn aiheita jaksa nyt teille kirjoittaakaan. 

Senkin haluan kuitenkin nyt kirjoittaa, että aina ei tarvitse jaksaa hymyillä. Minulle se on aika luontaista, iso ja aito osa minuuttani. Mutta positiivisuus ja tsemppaaminen voivat myös muodostua taakaksi eivätkä todellakaan aina vastaa aitoon tunnetilaan. Puhuttaessa tunteiden käsittelyn merkityksestä vaikeissa sairausprosesseissa ja niiden ennusteessa, niin minusta on äärimmäisen tärkeää puhua ja antaa lupa nimenomaan AIDOILLE tunteille, olivat ne ihan mitä tahansa. Ainakaan minun kohdalla en saa apua ja tukea "kakulla naamaan" - huumorista ja pyrkimyksistä hauskuuttaa tai saada ajatukset toisaalle. Positiivista voimaa vapauttaa ja antaa se kun saa aidossa ja turvallisessa ilmapiirissä sanoa sen mitä oikeasti kokee ja tuntee.

Koska kyllähän tämä kaikkein eniten ärsyttää, ahdistaa ja pelottaa. Kuinka paljon pelkäsin viime yönäkin kun vatsasta nouseva kipu läpäisi jokaisen ajatukseni ja yritin vain kaikin keinoin hengittää hengittää hengittää? Kuinka paljon tunsin menettämisen kipua ja pelkoa, kuinka mustalta kaikki näyttikään? En voi sitä palloa sinulle antaa - koska en halua. Minä kannan sen itse ja tiedän siihen pystyväni. 

Mutta minä haluan sinun tietävän, että en aina jaksa muistuttaa läheisiäni seuraavin sanoin: "En minä tähän kuole, ole ihan rauhassa:". Koska tuosta on tullut jonkinlainen fraasi, jonka huomaan ihmisille sanovan lievitttääkseni heidän ahdistustaan. Mutta elämän totuudellisuutta on se, että me kaikki kuolemme joskus. Ei oikeasti voi sanoa toiselle olevansa ikään kuin kuolematon, sen takia kun meidän kulttuurissamme ei enää kestetä kuoleman ja elämän rajallisuuden läsnäoloa. Eihän minunkaan kohdalla oikeastaan ole kyse muusta kuin syntymän ja kuoleman lainalaisuuksista, jotka koskevat meitä ihan ihan kaikkia. Minä ainakin haluan luvan ja mahdollisuuden käsitellä ja kohdata oman elämäni rajallisuuden, se on osa minun elämääni ja matkaani. Uskon vahvasti sen olevan suurin tehtävä mikä meidän ihmisten on tehtävä, oman kuoleman pelon ja sen vääjäämättämyyden kohtaaminen. Soturi ei ole se, joka selviää hengissä ihan kaikesta. Soturi on se, joka pystyy kohtaamaan ja hyväksymään oman kohtalonsa, ja kun sen aika on, myös oman kuolemansa. Näin minä ajattelen nyt, tässä. 

Ja saatte edelleenkin kaikki Rakkaat kannustaa, tsempata, luoda uskoa ja valoa minuun edelleenkin. Kaikki teidän kannustuksenne on otettu vastaan ja ne auttavat oikeasti. Mutta mitenkään ihmisten tapoja tukea arvottamatta tällä hetkellä muistan parhaiten rakkaan ihmisen lämpimän katseen ja vain yhden ainoan aidon minulle esitetyn kysymyksen: "Pelottaako?". Toinen mielessäni resonoiva "siskon" ensikommentti uutisten jälkeen oli: "Voi vittu!!!". Näihin puheisiin täältä sairaalan huomasta: "Kyllä pelottaa ja voi vittu.".









.

6 kommenttia:

  1. <3 Kirjoitat todella syvällisesti ja kauniisti. Pääset oikein ytimeen. Nyt vaan loppurutistus ja täältä voimahalit! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos voimahaleista, jonka vaikutuksen tunnen vahvasti. Voimia myös sinulle ja yhdessä selvitää tästä <3

      Poista
  2. "Älä pelkää pimeää
    pimeyttäsi,
    siinä on toivon siemen:
    se voi muuttua valkeudeksi. Ja vain hän
    joka on pimeyden kokenut osaa iloita valosta.
    Valo muuttuu kirkkaudeksi pimeyttä vasten.

    Joulun ihme on se
    että pimeä muuttuu valoksi.

    Vain pimeässä näkyvät tähdet.
    Vain hiljaisuudessa
    kuuluu laulu
    ja rauha rauhaa
    vasta taistelulla
    kivulla lunastettuna."

    - Maaria Leinonen

    Läysin blogisi tänään ja luin kaikki tekstisi läpi yhdeltä istumalta. Voimia ja toivoa sinulle matkallasi, tiedän mitä käyt läpi. Olin itse samanikäinen (42) ja kolmen lapsen äiti, kun vajaa vuosi sitten sain tämän kakkostautini diagnoosin. Aika hurja vuosi takana, pakko myöntää. Lisää voit lukea (olet jo ehkä lukenutkin) täältä: http://olipakerranrintasyopa.blogspot.fi/

    Tervehtymistä ja toivoa sinulle toivoen:

    Tokakertalainen, Mansesta ja Siskoista myös, kuten Adelheidikin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos koskettavasta runosta ja muista sanoistasi. Kiitos kun olen saanut tutustua sinuun. Yhdessä matka on kevyempi kulkea. Olet ajatuksissani ja olen hengessä mukana myös sinun kaikissa vaiheissa.

      Poista
  3. Hei Unna! Sain blogiosoitteesi työkaveriltani ja olen täällä lukemassa usein käynytkin. Pidän tavastasi kirjoittaa, jos kirjan kirjoittaisit, lukisin sen heti!

    Kuljen itse samaa polkua kuin sinä, eri diagnoosin numeroilla, mutta sama paholainen myös itsessäni häärää. Leikkaukseen asti en ole vielä päässyt, sytoja saanut jo 7 kertaa, kahdeksas coctail tankataan ensi viikolla - huh.

    Löydän tekstistäsi NIIN monta tuttua hetkeä, tunnetta, fiilistä jne. Ja tuo uupumus - se oli minulla neljän ekan syton jälkeen aina. Äärimmäisen vaikea olotila.

    Saatuani 4 ekaa hoitokertaa, matto vedettiin jalkojen alta; hoitosuunnitelma meni uusiksi; toivottua vastinetta hoidolle ei oltu saatu. Osastokeikkakin (4 päivää) tuli tehtyä tällä viikolla valkosolujen mentyä totaaliseen "lepotilaan".

    Tämä "opintomatka" vaati meiltä paljon, mutta me jaksamme sen! Voimahaleja sinulle, kohtalosisko!

    -meiju

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Meiju,
      Lämmin kiitos kirjoituksestasi ja pahoittelun kun vastaan näin viiveellä. On ollut melkoista vuoristorataa pari viimeistä viikkoa ja blogin päivittäminenkin on viivästynyt. Olemma todellakin melkoisella matkalla, jossa vaaditaan suunnatonta sitkeyttä ja rohkeutta kohdata uusia asioita ja tilanteiden muuttumista. Ja panoksena on oma ja ainutlaatuinen terveys.

      Toivottavasti sinun hoitosi saadaan kuntoon ja vastetta alkaa syntymään. Epävarmuudessa eläminen on minusta tässä tilanteessa kaikkein vaikeinta, ja juuri epävarmuus- ja tietoisuus on tullut jäädäkseen elämäämme.

      Lähetän sinulle paljon paljon voimaa. Vertaisilta saa onneksi hyvän tuen tälle matkalle, jota kenenkään meistä ei onneksi tarvitse käydä yksin <3
      Lämmöllä,
      Unna

      Poista