Syöpä tarinoituu todeksi

Olen tullut ajatelleeksi paljon. Asioita ja niiden laatua. Haluan kuvata elämääni mutta pelkään kuulostavani synkältä. Koska sitä en ole, miksi olisin? Saan juuri nyt istua tässä aamun hiljaisuudessa itseni kanssa. Juoda kahvia, syödä leipää. Istun nyt junassa, tänä tiistaiaamuna, kello 6.52. Saan katsoa ohi kulkevaa maisemaa , lepuuttaa silmiäni taivaanrannassa. Minä olin tänäänkin vapaa nousemaan, juuri tähän junaan.

Haluan kirjoittaa odottamisesta. Odottaminen on jotenkin erikoista. Se täyttää minut mutta tunne ei ole pelkästään paha (on se sitäkin toisinaan). Odottamisen tunteesta ei tahdo päästä eroon vaikka olisi kuinka mielekästä tekemistä. Se on se pieni tikittävä tunne ohimoissani.  "Tik tak" on nyt kuulunut lauantaista saakka. Siitä hetkestä saakka kun kuulin koko vartalon magneettikuvauksen jälkeen, että kuvani lausutaan heti ja sitten lääkäri soittaa, sitten lääkäri soittaa, sitten lääkäri soittaa.

Minun odottaminen on myös ääni päässäni. Ääni joka välillä huutaa, minun onnekseni enimmäkseen vain hiljaa supsuttaa.

Soiko minun puhelimeni kohta? Tulevatko lääkärit töihin jo kello seitsemän? Tuskin. Tulevatko kello kahdeksan? Yhdeksän? Soittaako hän minulle ensimmäisenä? Pomppaako minun nimeni jotenkin hänen tietojärjestelmästään? Huutaen: ”Soita nyt heti tuolle naiselle, se nainen on tärkeä!”. Vai onko nimeni jossain listan hännillä, kun ei ole akuuttia hätää?

Jos puhelin ei soi tänään, onko kaikki silloin todella hyvin? Koska ei ole kiirettä.
Jos puhelin ei soi tänään, onko kaikki silloin todella huonosti? Koska odotetaan tiimipalaveria ja useamman onkologin näkemystä tilanteeseen.  

Soiko puhelimeni nyt, tai nyt, tai nyt.

Pääsetkö sinäkin todistamaan sen soimista? Minä vastaan nyt soivaan puhelimeeni. Kuulen tulokset, jonka jälkeen kirjoitan ne tähän. Tähän minä kirjoitan ne lääkärin sanat.

Onko puhelin varmasti päällä? Onko siinä äänet? Onko akkua?
Nämä tulee tarkistaa puolen tunnin välein.
Pidän puhelinta kädessäni. Sylissäni. Vieressäni.

Aikani kuluksi päätän viimein listata kaikki tutkimukset joissa olen ollut alle kahden vuoden aikana:

Mammografia ja rinnan ultraääni(09/2012)
Paksuneulanäyte rinnan kyhmystä (09/2012)
Keuhkojen röntgen (11/2012)
Koko vartalon gammakuvaus (11/2012)
Vatsan ultraääni (11/2012)
Kaulan alueen ultraääni (12/2012)
Keuhkojen ct-kuvaus (03/2013)
Keuhkojen tähystys (04/2013)
Gynekologiset tutkimukset (05/2013)
Pään ct-kuvaus (05/2013)
Mammografia ja rinnan ultraääni (06/2013)
Keuhkojen ct-kuvaus (08/2013)
Gynekologiset tutkimukset (09/2013)
Pään magneettikuvaus (11/2013)
Koko vartalon ct-kuvaus (11/2013)
Vatsan ultraääni (11/2013)
Keuhkojen ct-kuvaus (03/2014)
Vatsan ultraääni (04/2014)
Koko vartalon PET-kuvaus (04/2014)
Koko vartalon magneettikuvaus (04/2013)

Nyt  olen istunut vain hiljaa jo monta minuuttia. Hiljaisuuskaan ei ole pelkästään paha. Se vain on.

" "Älä liiku. Vedä henkeä. Pidätä hengitystä" on litania, jota kuulee jatkuvasti käydessään röntgenissä tai tietokonetomografiassa. Ennen kaikkea on tärkeää pysyä liikkumatta, aivan hievahtamatta, jotta kaikki näkyy kuvassa kohdallaan. Aloillaan on pysyttävä viidestätoista minuutista tuntiin viiteentoista minuuttiin. On kerättävä kärsivällisyyttä, jotta oppii nauttimaan siitäkin ajasta: kannattaa ajatella, että se aika on omistettu sisäisen rauhan etsimiselle.

Kyetäkseen nauttimaan elämästä silloin kun sairastaa syöpää, on opittava nauttimaan odottelusta, sillä sairaana kaikki perustuu odottamiseen. Ja se on kaikkein vaikeinta: olla tekemättä mitään, pysyä paikallaan vaikka sisimmässään haluaisi häipyä, lentää, pelata, tehdä työtä.

Ne halut on opittava hillitsemään, ja sen hyväksyminen on vaikeaa. On jäätävä yksin saliin, koska kukaan ei halua saada säteilyä. Entäs minä sitten? Minäkö muka haluan? Sitä minä aina ihmettelin, kun muut häipyivät paikalta.”  
Keltainen maailma / Albert Espinosa

(Tämä oli ensimmäinen kerta kun listasin tuon kaiken. Kun ajattelen sitä kaikkea  suhteessa Espinosan tekstiin, sydämeni putoaa junan lattialle. )