Syöpä tarinoituu todeksi

Tuli päivämäärä 15.5. Soi puhelin.

”Olen pahoillani kun joudun kertomaan tämän puhelimessa, ja olen hyvin pahoillani kun tilanne onkin paljon pahempi mitä kukaan odotti. Koko selkärangassa, kaikissa sen nikamissa on kasvain.”

Ei tarvitse olla pahoillaan, soittamisesta. Haluan saada tietää. Ja miten se nyt olisi tämän kaiken keskellä ikään kuin kamalinta, kuulla huonot uutiset puhelimessa? Ei ole, sivuseikkahan se vain on.

Kuulen puhetta, sanoja. Nyt päättyy epävarmuudessa eläminen, on täysin varmaa, että minulla on levinnyt parantumaton rintasyöpä. Sanoiko se laaja luustolevinneisyys? Mitä ihmettä se sanoi?

Huimaa. Mistä tulee tuo liian kirkas valo huoneeseen?  Valo on lämmin ja hyvin kaunis. Kaunis ystäväni, joka ottaa minua kädestä.

Olen työpaikalla. Odotan työkaverini vapautumista, haluan nähdä juuri hänet, hänen katseensa. En halua välittää ahdistustani kenellekään mutta jollekin täytyy päästä kertomaan. Minä rakastan minun työkaveriani, häntä kenelle kerron. Luotan häneen tässä hetkessä, kaikissa hetkissä. Rakastan myös heitä keille en kerro. Heidän haluan voivan tehdä omaa työtään, keskittyä siihen.

Kertomiselle ja kertomatta jättämiselle on omat hetkensä ja tilansa. Minä jaksan odottaa. Minä haluan nyt vain olla tässä, tässä on täysin hyvä olla. Katsella heitä, arvokkaita ja rakkaita ihmisiä. Olen onnellinen kun saan tuntea juuri heidät. Minä jaksan odottaa asiani kanssa.

Ja minuahan pitää kaunis ystäväni kädestä koko ajan. Olen turvassa.

********

Tästä uusien käänteiden päivästä on nyt pari päivää. Nämä päivät olen viettänyt kotona yöpuvussa. Halusin suoda itselleni rauhaa, hitautta ja hiljaisuutta. Mieleni ja ruumiini tarvitsee sitä.

Yli vuoden kestänyt ajoittain raastava epävarmuus on nyt päättynyt. Juuri kun olin sopeutunut siihen, siitä oli tullut kiinteä osa elämääni. Nyt se on ohi, olemme uuden vaiheen edessä.

Epävarmuuden päättyminen ei ole hyvä asia. Siinä ei ole mitään positiivista. Ihmisillä on tämä omituinen ajatus, että ”on paljon parempi tietää vaikka huonotkin uutiset kuin elää epävarmuudessa”. Ei ole totta. Paskapuhetta on. Noin sanoo ihminen joka ei tiedä.

Miten niin on muka parempi saada kuulla selkärangassaan olevan kauttaaltaan kasvaimia kuin saada elää epävarmuudessa? Oletko tosiaan sitä mieltä?

Epätietoisuudessa on aina olemassa kaikki tiet vielä avoinna, se on toivon tila. Mutta ihminen on omassa tietämisen tarpeessaan kadottanut kyvyn sietää tätä epävarmuutta.

Jos minä saisin valita, valitsisin epätietoisuuden. Tätä mahdollisuutta minulla ei enää ole.

Kaikissa selkärangan nikamissa.

Miten ihminen voi elää ilman tervettä selkärankaa?

En selvästikään halua ajatella sitä juuri nyt. Toiminta- ja liikuntakyvyn menettäminen on minusta vaikeimpia asoita mitä voi joutua kohtaamaan. Mutta ehkä minä en nyt vaan tiedä? Josko siihenkin vaan sopeutuu? Kuten kaikkeen muuhunkin.

Silti pelottaa. Pelottaa ihan perkeleesti.
Raakkuva lintu rinnan päällä.
Palavan punaisine silmineen.

En ole vielä kertonut kaikille. Ja nyt kerron. Kaikkein vaikeinta on rakkaille ihmisille kertominen. Jos Sinä kuulut nyt niihin kenelle en ole vielä soittanut, tiedä ettet ole ainoa. En ole mitenkään arvottanut ihmisiä. En vain ole pystynyt soittamaan.

En haluaisi kirjoittaa nyt tähänkään. Jos minulla olisi valta, Sinä lukisit nyt täysin toisenlaista tekstiä. Välillä kadun suunnattomasti kun olen ylipäätään aloittanut tämän blogin.

Ja samaan aikaan tarina vain puskee minusta esiin.
Eikä sen tarvitse ketään satuttaa.
Koska se on ihmisen tarina.

Minä uskon. EI, minä tiedän!
Ihmisen tarina ei voi koskaan päättyä huonosti. Päättyi se miten vaan, ja ainahan se päättyy.
On edessä kaunis valo.