Syöpä tarinoituu todeksi

Ohimoissa jyskyttää. Kuumuus (josta ei kyllä saa sanoa poikkipuolista sanaa kun on ollut niin katala kesä vaikka minä kyllä olen nauttinut joka hetkestä). Lomien lopun häämöttäminen (jota totta puhuen odotan odotan odotan). Kaikki sisääni kertyneet sanat (joista haluaisin nyt sieluni kyllyydestä kirjoittaa vaan pahaa pelkään etten osaa).

Minulla ja meillä on ollut hieno kesä. Erityisen hieno kesä. Hienoista hienoin kesä. Sytostaattihoitojen päättymisen jälkeen olen jaksanut olla lasten kanssa täysillä. Omituinen sana minun makuuni, silti sanon: täysillä. Olen ollut niin onnellinen kun jäin henkiin. Olen tässä. Saan katsoa lapsiani. Saan tuntea heidän elämän voimansa. Kuulla heidän äänensä. Naurun. Ja kaikki tuhat tarinaa ja kysymystä. Minä saan.

Kesä on ollut. (mainitsinko ja sanan hieno). Tänään oli ensimmäinen paluu arkeen kun minulla oli varattu aika viranomaistaholle. Hoitamaan omia asioitani. Istuessani vastaanotolla tuolille kuulin kysymyksen: ”Miten sinä jaksat nyt?”. Miten minä jaksan nyt? Sisältäni vapautui iso itku. Istuin ja itkin. Itkin itkemistäni.

Onnesta. Olen saanut viettää rakkauden ja hyvän mielen kesän läheisieni kanssa.

Ilosta. Viimeksi tänään aamulla sain herätä hyvän tuuliseen puheen pulinaan ja nauruun.

Kiitollisuudesta. Olen jaksanut paljon kaikesta kivusta ja päivittäisistä oireista huolimatta.

Surusta. Oliko tämän minun viimeinen kesäni?

Tämän kysymyksen esitin tänään myös minua vastaanottavalle ihmiselle. Entä jos minä en enää näe yhtään uutta kesää?

Eikä sillä kesällä niin väliä ole. Tämäkin kesä on kai yleisen mittapuun mukaan ollut ihan perseestä. Minulle se oli täysin ainutlaatuinen. Koska kesäni muodostui minun rakkaista ihmisistä. Oikea kysymys siis kuuluisi: ”Entä jos en enää näe yhtään ketään näistä läheisistäni?”. 

Ei siihen kukaan osaa vastata mitään. Ei edes vastaanottovirkailija. Tavallisena tiistaipäivänä vuonna 2015.