perjantai 28. elokuuta 2015

”Toisen kerran tullessani ovat autot halvaantuneet ja sähkötolpissa kasvaa
kuusamaa. Lapset seisovat rullalautojen päällä paljaina ja katsovat kuivaa
otsaani: lasken pääni kipuliinaan ja kysyn miksi et puhu ja miksi olet
pukeutunut noin. Lasken päätä kynnykselle kynnys on surusta tehty ja
lähdöt ovat maalit repineet, ovi tarvitsisi sulkeutuakseen sähköä ja
itkuakaan ei tehdä oikein
pitäisi pyytää anteeksi pirtiltä, ikoninurkalta, uunilta ja ikkunalta. Et ole
             loukannut
maisemaa etkä tuulia, miksi sen pitää mennä näin
että maa tulee reheväksi itkusta eikä ilosta, minä kannan itkua kuin lasta
se turvottaa vatsani kuvottavaksi ja piirtää pilville silmät.
On kolme tapaa kuolla, unohtaminen, unohdetuksi tuleminen ja pyhäksi
           julistaminen
eikä mitään tapaa elää kun se on tapahtumaisillaan
kun joku puetaan valkoiseen, syntysiin lähtöön ja suudellaan vielä kerta,
katsotaan kaikki uusintana: tämä on tällainen kesä, muistelma, loppuarviointi,
et saa puhdasta paperia niihin on kirjoitettu valkosoluarvot ja synnit
niihin on kirjoitettu piha joka odottaa sinun liikahtavan" 
                                                             
Satu Lepistö / Pohjoinen

Olen kantanut itkua kokonaisen kuukauden. Itku patoutuu poskipäihin, nieluun, vatsaan. Sairastuttaa kun ei löydä reittiä ulos. Minä en osaa.
Uida riittävän hyvin. En tiedä mihin turvaisin. Padon murtautuessa.

Kuin lasta.

Lasta olen osannut kantaa. Kokonaista kolme kertaa. Siinä minä olin mielestäni hyvä. Omalla hauraalla tavallani olen edelleenkin.
Kukapa ei olisi – äiti.

Ja kun tulee juuri äitinä satutetuksi. Ei se tunnu pientä kuolemaa kummallisemmalta. Sitä niin naivisti ajattelee, että me ihmiset ymmärtäisimme kohdella toisiamme hyvin.
Koska jokainen meistä voi elää oman elämänsä viimeistä päivää.

nyt ja nyt ja nyt

Mutta ei tämä ketään eikä mitään keneltäkään suojele. Me emme kohtele toisiamme hyvin.
Tämän huomaa tuntee kantaa. Kun uskaltaa olla valon lähellä, ja näkökyky kirkastuu. Liian kirkkaaksi.

Rukoilen rakkaudellisen ihmisyyden suojelevia voimia kaikille.
Etenkin heille. 
Jotka eivät saa puhdasta paperia. 

   
Kuva: Iina Jussila

Suosittelen myös Timo Purjon kirjaa
"Kärsimys ja kuolema elämän tarkoituksen kirkastajana":

2 kommenttia:

  1. Vaikuttava teksti. Kuitenkin vielä elämää ja mahdollisuuksia sinulla ja lukijoillasi.

    VastaaPoista
  2. Marjo-Riitta, koen ääretöntä pienuutta sanojesi edessä ja silti tahtoisin antaa sinulle voimia. Miten pieni ihminen voi, olemalla ihminen ihmiselle, kai? Koko sydämestäni toivon, että kohtaamasi ihmiset ovat ajattelevia, "arkijärki päässä", ihmisiä ilman turhuuden kuohaa.
    Lämmöllä al

    VastaaPoista