Syöpä tarinoituu todeksi

Minkälaisen kokemuksellisuuden kanssa on sopivaa tulla kaapista ulos? Kuka saa puhua ja ketä kuunnellaan? Ketä oikeasti kuullaan?

Liian sairasta ihmistä ei kukaan jaksa kuunnella mutta sopivasti sairaan ihmisen tarinaa vielä siedetään. Kertoa saa, mutta varo varo varovasti, niin ettei kukaan kuormitu. Maailma on niin hauras ja ihmiset vielä hauraampia.

Sitä saa olla niin paljon kantajana. Kannat itsesi, lapsesi,  puolisosi, vanhempasi,  sisaruksesi.  Ystävätkin kannat. Pitää olla avoin ja kertoa toisille riittävästi. Mutta ei koskaan liikaa. Ei koskaan. Tämän minä tiedän kokemukseni kautta.  Huomaan olevani samaan aikaan vähän vihainen ja samaan aikaan hyväksyn tämän asian vilpittömästi. Ihmisenä olemisen yksinäisyys.  Meidän jokaisen kohtalo. Lopultakin se perimmäinen asia, joka meidät kaikki yhdistää. Ja erottaa.

Olla yhdessä erossa. Sairaudessa tämä kamppailu on liikaa arjessa läsnä. Yritän suojella ihmisiäni omalta olotilaltani siinä onnistumatta. Pelkään näyttää ja pelkään olla näyttämättä. Toisinaan kuoleman ja sairauden pelkokin näyttää pieneltä lähimmäisen pelon rinnalla. Menettäminen sattuu. Eikä minulla ole mitään muuta menettävää kuin nämä ihmiset tässä. Ihmiset tässä. Ihmiset tässä.

Viimeisimmän päivitykseni jälkeen on taas syntynyt yksi Enkeli-Sisko. Sanoinko tosiaan syntynyt? Sanoin. Tosin en aina tiedä uskonko tähän itsekään. Onneksi mikään ei ole minun uskostani kiinni. Maailman lainalaisuudet, syntymä ja kuolema, eivät minun uskosta tai uskon puutteesta hetkahda.

Syntyi Enkeli-Sisko. Tämän realiteetin paino on toisinaan liikaa. Se tuntuu paineena päässäni. Aivan kuin pää olisi puristettu ruuvipenkkiin, jota kiristetään koko ajan. En ole yhtään varma kuinka monta enkelin siiven iskua jaksan enää.  Eikä suurin jaksaminen edes ole minulla vaan se on äitinsä menettäneillä lapsilla, puolisonsa menettäneillä miehillä ja tyttärensä menettäneillä vanhemmilla.

Miksi minusta on tullut tällainen kuolemasta kertoja? Miksi helvetti miksi? Ei kukaan tätä jaksa ei halua. Ei kukaan tämän näköisen rinnalla halua elää!

Ja silti. En muuta osaa en halua. Tämän näköinen olen, tämän näköiseksi tulin. Kuolemasta täytyy kertoa koska se on meidän kaikkien yhteinen asia. Mikään muu ei meitä niin vääjäämättä yhdistä.  Ei mikään.

Minä en halua olla rujo. En halua häätää ketään pois. Minä tarvitsen ihmistä ihmisiä. Minä tarvitsen perhettä. Lapsia. Miestä. Lasten isää. Äitiä. Veljiä. Veljien puolisoita. Ystäviä. Työkavereita.

Minä tarvitsen teitä. Sinua. Koska elämän äärellisyys opettaa aina eniten rakkautta.  Minä tarvitsen sinua olemaan oma itsesi minun kanssani. Mitä lähempänä käyn omaa kuolevaisuuttani, sitä vähemmän tarvitsen sinua täydentämään itseäni. Minussa itsessäni on itselleni kyllin. Sinussa toivottavasti sinulle.

Ja juuri tämän kaiken vuoksi juuri sinun menettäminen on täysin korvaamatonta. Täysin sietämätöntä.  Ei ole olemassa ketään muuta minua, eikä muuta sinua.

Tämän takia tulen kaapista ulos kaikessa rujoudessani, sopimattomassa sairaudessani,  ahdistavassa menettämisen pelossani.  

Sinun takia. Ja itseni.