”En ole yhtään varma kuinka monta enkelin siiven iskua
jaksan enää. ” Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen tuli välittömästi uusi isku,
seuraavana yönä. Ja tänään tuli tieto
saattohoitoon siirtyneestä. Mitä maailmassa tapahtuu? Miksi menetyksien määrälle
ei tule loppua? Miksi suru-uutiset kasaantuvat?
Maailmassa ei tapahdu mitään uutta. Mikään
ei myöskään kasaannu vaan elämän luonnollisuus on arjessani läsnä. Uutta ja
erilaista on informaatioyhteiskunnan luomat mahdollisuudet olla alati tietoinen
siitä mitä maailmassa tapahtuu. Toisten naisten tarinat tulevat osaksi omaa
elämää kaikessa kipeydessään. Valinnan mahdollisuus on aina minulla. Voin koska
tahansa sulkea koneen ja erota vertaisryhmistä. Mikään ei estä minua tekemästä
tätä, töpseli irti seinästä ja silmät kiinni. Mikään ei estä?
Ohimoissani on tykyttänyt päänsärky jo monta viikkoa. Viime
viikolla se äityi raastavaksi ja kolme päivää sitten nousi kuumekin. Ensin
mielsin päänsäryn olevan puhtaasti stressin ja surun sekoitusta. Sitä se varmasti on
mutta ripauksena päällä näyttäisi olevan myös mahdollisia flunssan oireita.
Kävin viikonloppuna terveyskeskuksessa päänsäryn ja kuumeen vuoksi. Pika crp
oli 10, joten lääkäri määräsi mielestäni vähän kevein perustein
antibioottikuurin mahdolliseen poskiontelontulehdukseen. Olen syönyt Amorion kuuria nyt kaksi päivää eikä päänsärky
yhtään hellitä. Tilanne herättää ajatuksia, onhan kuume myös yksi levinneen syövän yleisoire. Nyt täytyy vaan pitää mieli mahdollisimman tyynenä ja odottaa ensi viikon kontrollitutkimuksia.
En haluaisi kirjoittaa kärsiväni mutta jos muuta kirjoittaisin en puhuisi totta. Kärsimyksestä
kirjoittaminen tuntuu vaikealta koska en
halua olla epäkiitollinen läheisiäni kohtaan. Miksi kärsin jos ja kun
elämässäni on aidosti välittäviä ihmisiä? Itse ajattelen, että rakkaus ja aito
ihmisten välinen kiintymys suojelee kärsimykseltä ja kivulta. Silti elän ympäri vuorokautisessa psyykkisessä
ja fyysisessä stressitilassa.
Mikä tulee ensin, psyykkinen stressi vai fysiologiset oireet?
Kun pää täyttyy ääriään myöten kivusta on hyvin vaikeaa erottaa asioita. Kaikki
liittyy kaikkeen. Itse ajattelen
psyykkisen puolen olevan ihan merkittävin kaikenlaisten oireiden taustalla.
Tämän takia olisi todella tärkeää saada stressitaso elämässä mahdollisimman
alhaiseksi. On äärimmäisen kuormittavaa elää jatkuvassa stressitilassa. Sydän
hakkaa, on tuskan hiki ja puristava tunne keuhkoissa ja päässä aamusta iltaan.
Kokemus on ikään kuin kroonisena roihuava voimakas pelkotila. Voisin verrata
sitä voimakkaaseen pelästymis- tai paniikkireaktioon, joka jää päälle
pysyvästi. Elimistö on taukoamatta ihan
ylikierroksilla. Mutta mikä avuksi?
Tunnistan ja tunnustan aikaisemmin olleeni turhan asenteellinen kaikenlaista ”tsemppaus-puhetta” kohtaan. Tämä oli varmaan yksi välttämätön vaihe omaa prosessiani. En tokikaan koskaan ole kiistänyt positiivisen kannustamisen merkitystä, lähinnä olen suhtautunut vähän varauksella yltiöpositiiviseen ja liian rutiininomaiseen tsemppaukseen, jossa piiloviestinä voi olla vain torjua elämän tosiasioita.
Elämässä ei kuitenkaan ole mitään muuta niin tärkeää kuin mahdollisuus toivoon ja valoon. Silloin kun kaikki muu katoaa.
Minä en ole menettänyt elämässä kaikkea vaikka paljon olenkin. Kuluneiden vuosien varrella on ollut monenlaisia vastoinkäymisiä, tämä syöpähän on vain yksi niistä. Mutta olen ollut tyytyväinen ja kiitollinen elämäni laatuun ja sisältöön. Olen ajatellut minulla olevan elämässä arvostamani perusasiat. Koti, perhe, läheiset. Kyky kokea kauneutta. Kyky antaa ja ottaa vastaan lämpöä. Kyky kokea rauhaa vaikeiden asioiden keskellä.
Olen ajatellut. Enkö ajattele näin enää?
Tällä hetkellä en tiedä. En ole menettänyt kaikkea mutta
oman kokemukseni perusteella voin kertoa, että liian pitkään jatkuneet kipuputket
voivat pahimmillaan olla hyvin synkkiä mielenmaisemia. Maastoja rajamailla.
Olotiloja, joissa tulee läsnä olevaksi kaiken menettämisen tunnelma. Kun
menettää oman ajattelun selkeyden, eikä löydä reittiä ulos, on se itsensä menettämisen kokemus. Mitä jää
jäljelle kun menettää itsensä?
Tämä on se hetki jolloin tarvitaan toivoa. Ja tarvitaan
toisia ihmisiä välittämään toivoa. Toivoahan ei ole se, että naivilla tavalla
uskotellaan ihmiselle hänen olevan kuolematon. Toivoa on rakkaudellisen
kokemuksen välittäminen lähellä kärsivälle ihmiselle. Meistä kukaan ei voi
luvata läheisillemme ikuista elämää, emme voi luvata sairastavalle rakkaallemme
parantumista, aina emme voi luvata edes oireiden helpottamista. Ainoa asia mitä
me ihmiset voimme toisillemme luvata tai antaa on rakkauden parantava voima
hetkeen kerrallaan. Voi olla läsnä vaikeassa hetkessä, muuta ei tarvitse osata
eikä tietää. Koska muulla ei ole merkitystä ja hetki riittää. Voi olla myös
hetkestä kiinni kipu-stressitilasta pois pääseminen. Ja hetkestä kiinni sen
syveneminen. Silloin kun ihminen on
esimerkiksi vangittu kivun takia omaan vuoteeseensa on aina mahdollista
välittää välittämistä. Jokainen hetki on pelastamisen arvoinen ja rakkaus voi
puhkaista valon pimeään. Rakkaudettomuus taas vie viimeisenkin valon.
Aina on olemassa näitä rakkaudettomia ihmisiä. Heitä, jotka
toistuvasti potkaisevat päähän silloin kun makaat avuttomana lattialla. Astuvat
sormillesi roikkuessasi epätoivoisesti jyrkänteen reunalla. Jättävät täysin yksin pimeään. Tai eivät
pelkästään jätä pimeään vaan työntävät sinne tarkoituksella ja tietoisesti. Näitä voimia vastaan taisteleminen on
terveenäkin haastavaa, sairaana se voi olla täysin mahdotonta.
Voiko ihminen ylläpitää toivoa täysin yksin ja olosuhteista
riippumatta? Varmasti voi. Ihmiskunnan historiassa on merkittäviä esikuvia
ihmisistä, jotka ovat säilyttäneet oman sisäinen voimansa ja toivonsa
äärimmäisen tuhoisissa olosuhteissa. Yksinkin
voi jaksaa esimerkiksi vahvojen sisäisien mielikuvien voimin.
Minun toivomukseni maailmalle on kuitenkin se, että kenenkään ei
tarvitse jaksaa yksin. Toivon juuri tällä hetkellä, että ihan jokaisen
kärsimyksen kanssa kamppailevan ihmisen rinnalla on aidosti valoisia ja
välittäviä ihmisiä.
Meidän ihmisten vaikutus terveyteen ja sairauteen on suurempi kuin ehkä haluamme myöntää.
Meidän ihmisten vaikutus terveyteen ja sairauteen on suurempi kuin ehkä haluamme myöntää.
Miksi siis en vedä töpseliä seinästä? Minua estää juuri se,
että tiedän jokaisella toivon ylläpitäjällä ja valon lähettiläällä olevan
valtavasti merkitystä. Viimeiseen hetkeen. Tämän takia haluan itse olla etänä
läsnä tuntemieni vertaisten elämässä. Ja kuolemassa. Tiedän heidän olevan myös
minun elämässäni ja tämä pitää yllä toivon liekkiäni. Tietenkin sitä ylläpitää myös
moni muu läheiseni.
Ja sinulle lukijani haluan sanoa. Ole aito ja läsnä siellä missä kuljetkin. Jos rakastat näytä se tänään, älä odota huomiseen. Muulla ei ole merkitystä ja hetki riittää.
Kiitos vahvasta, rohkeasta kirjoituksestasi. Eipä noihin sanoihin ole lisättävää.
VastaaPoistaPäiviisi valoa ja toivon ryhmysauva tueksesi, välittämisen lämpöä, kevään heräämistä.
Kaikkea hyvää!
<3
VastaaPoistaKiitos, Unna.
VastaaPoistaMuutama viimeinen vuosi olin kun horroksessa ja "elä tätä hetkeä"-asennetta omaksuin kirjaimellisesti niin, että olin itsesäälissä, jos jotain pahaa tapahtui minulle. Yritin lohduttaa itseään unohtaen, että kaikkein tärkein on rakkaita ihmisiä, joiden läsnäolo on kaikista tärkein lohdutus. Lohdutin itseään turhilla ostoksilla, joista nyt ei ole mitään iloa, päinvastoin, turhaan mennyt rahaa ja aikaa soimaa nyt. Miten paljon oli turhamaisuutta, kun oli tilaisuus osoittaa teoilla rakkautta rakkaimpien kohtaan. Se kalvaa minua ja syyllisyys tulee joka yö petikaverina, miten olin niin sokea ja itsekeskeinen.
Minä ymmärrän, Unna, miten ikävöit omia rakkaitasi, joita et pysty tukemaan niin paljon, kun haluat. Mutta kai sinä tiedät, miten olet tärkeä rakkaillesi nyt ja aina, sairaanakin ja avuttomana. Sinä annat heille iloa olemalla "läsnä siellä missä kuljetkin".
Kiitän sinua, Unna, muistutuksesta.
Unna, 27.1.14 kirjoitat voimakkaita sanoja kivustasi.
VastaaPoistaJos minua sattuu pelkkä lukeminen, miten sinua sitten sattuu!
Onko kipusi edelleen hoitamatta?
On muitakin konsteja, kun särkylääkkeitä.
Lämpimästi terveisin.