Syöpä tarinoituu todeksi

”En ole yhtään varma kuinka monta enkelin siiven iskua jaksan enää. ” Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen tuli välittömästi uusi isku, seuraavana yönä.  Ja tänään tuli tieto saattohoitoon siirtyneestä. Mitä maailmassa tapahtuu? Miksi menetyksien määrälle ei tule loppua? Miksi suru-uutiset kasaantuvat?

Maailmassa ei tapahdu mitään uutta. Mikään ei myöskään kasaannu vaan elämän luonnollisuus on arjessani läsnä. Uutta ja erilaista on informaatioyhteiskunnan luomat mahdollisuudet olla alati tietoinen siitä mitä maailmassa tapahtuu. Toisten naisten tarinat tulevat osaksi omaa elämää kaikessa kipeydessään. Valinnan mahdollisuus on aina minulla. Voin koska tahansa sulkea koneen ja erota vertaisryhmistä. Mikään ei estä minua tekemästä tätä, töpseli irti seinästä ja silmät kiinni. Mikään ei estä?

Ohimoissani on tykyttänyt päänsärky jo monta viikkoa. Viime viikolla se äityi raastavaksi ja kolme päivää sitten nousi kuumekin. Ensin mielsin päänsäryn olevan puhtaasti stressin ja surun sekoitusta. Sitä se varmasti on mutta ripauksena päällä näyttäisi olevan myös mahdollisia flunssan oireita. Kävin viikonloppuna terveyskeskuksessa päänsäryn ja kuumeen vuoksi. Pika crp oli 10, joten lääkäri määräsi mielestäni vähän kevein perustein antibioottikuurin mahdolliseen poskiontelontulehdukseen. Olen syönyt Amorion kuuria nyt kaksi päivää eikä päänsärky yhtään hellitä. Tilanne herättää ajatuksia, onhan kuume myös yksi levinneen syövän yleisoire. Nyt täytyy vaan pitää mieli mahdollisimman tyynenä ja odottaa ensi viikon kontrollitutkimuksia.

En haluaisi kirjoittaa kärsiväni mutta jos muuta kirjoittaisin en puhuisi totta. Kärsimyksestä kirjoittaminen tuntuu vaikealta koska en halua olla epäkiitollinen läheisiäni kohtaan. Miksi kärsin jos ja kun elämässäni on aidosti välittäviä ihmisiä? Itse ajattelen, että rakkaus ja aito ihmisten välinen kiintymys suojelee kärsimykseltä ja kivulta.  Silti elän ympäri vuorokautisessa psyykkisessä ja fyysisessä stressitilassa.  

Mikä tulee ensin, psyykkinen stressi vai fysiologiset oireet? Kun pää täyttyy ääriään myöten kivusta on hyvin vaikeaa erottaa asioita. Kaikki liittyy kaikkeen. Itse ajattelen psyykkisen puolen olevan ihan merkittävin kaikenlaisten oireiden taustalla. Tämän takia olisi todella tärkeää saada stressitaso elämässä mahdollisimman alhaiseksi. On äärimmäisen kuormittavaa elää jatkuvassa stressitilassa. Sydän hakkaa, on tuskan hiki ja puristava tunne keuhkoissa ja päässä aamusta iltaan. Kokemus on ikään kuin kroonisena roihuava voimakas pelkotila. Voisin verrata sitä voimakkaaseen pelästymis- tai paniikkireaktioon, joka jää päälle pysyvästi.  Elimistö on taukoamatta ihan ylikierroksilla.

Mutta mikä avuksi?

Tunnistan ja tunnustan aikaisemmin olleeni turhan asenteellinen kaikenlaista ”tsemppaus-puhetta” kohtaan. Tämä oli varmaan yksi välttämätön vaihe omaa prosessiani. En tokikaan koskaan ole kiistänyt positiivisen kannustamisen merkitystä, lähinnä olen suhtautunut vähän varauksella yltiöpositiiviseen ja liian rutiininomaiseen tsemppaukseen, jossa piiloviestinä voi olla vain torjua elämän tosiasioita.

Elämässä ei kuitenkaan ole mitään muuta niin tärkeää kuin mahdollisuus toivoon ja valoon. Silloin kun kaikki muu katoaa.

Minä en ole menettänyt elämässä kaikkea vaikka paljon olenkin. Kuluneiden vuosien varrella on ollut monenlaisia vastoinkäymisiä, tämä syöpähän on vain yksi niistä. Mutta olen ollut tyytyväinen ja kiitollinen elämäni laatuun ja sisältöön. Olen ajatellut minulla olevan elämässä arvostamani perusasiat. Koti, perhe, läheiset. Kyky kokea kauneutta. Kyky antaa ja ottaa vastaan lämpöä. Kyky kokea rauhaa vaikeiden asioiden keskellä.

Olen ajatellut. Enkö ajattele näin enää?

Tällä hetkellä en tiedä. En ole menettänyt kaikkea mutta oman kokemukseni perusteella voin kertoa, että liian pitkään jatkuneet kipuputket voivat pahimmillaan olla hyvin synkkiä mielenmaisemia. Maastoja rajamailla. Olotiloja, joissa tulee läsnä olevaksi kaiken menettämisen tunnelma. Kun menettää oman ajattelun selkeyden, eikä löydä reittiä ulos, on se itsensä menettämisen kokemus. Mitä jää jäljelle kun menettää itsensä?  

Tämä on se hetki jolloin tarvitaan toivoa. Ja tarvitaan toisia ihmisiä välittämään toivoa. Toivoahan ei ole se, että naivilla tavalla uskotellaan ihmiselle hänen olevan kuolematon. Toivoa on rakkaudellisen kokemuksen välittäminen lähellä kärsivälle ihmiselle. Meistä kukaan ei voi luvata läheisillemme ikuista elämää, emme voi luvata sairastavalle rakkaallemme parantumista, aina emme voi luvata edes oireiden helpottamista. Ainoa asia mitä me ihmiset voimme toisillemme luvata tai antaa on rakkauden parantava voima hetkeen kerrallaan. Voi olla läsnä vaikeassa hetkessä, muuta ei tarvitse osata eikä tietää. Koska muulla ei ole merkitystä ja hetki riittää. Voi olla myös hetkestä kiinni kipu-stressitilasta pois pääseminen. Ja hetkestä kiinni sen syveneminen.  Silloin kun ihminen on esimerkiksi vangittu kivun takia omaan vuoteeseensa on aina mahdollista välittää välittämistä.  Jokainen hetki on pelastamisen arvoinen ja rakkaus voi puhkaista valon pimeään. Rakkaudettomuus taas vie viimeisenkin valon.

Aina on olemassa näitä rakkaudettomia ihmisiä. Heitä, jotka toistuvasti potkaisevat päähän silloin kun makaat avuttomana lattialla. Astuvat sormillesi roikkuessasi  epätoivoisesti jyrkänteen reunalla. Jättävät täysin yksin pimeään. Tai eivät pelkästään jätä pimeään vaan työntävät sinne tarkoituksella ja tietoisesti. Näitä voimia vastaan taisteleminen on terveenäkin haastavaa, sairaana se voi olla täysin mahdotonta.  

Voiko ihminen ylläpitää toivoa täysin yksin ja olosuhteista riippumatta? Varmasti voi. Ihmiskunnan historiassa on merkittäviä esikuvia ihmisistä, jotka ovat säilyttäneet oman sisäinen voimansa ja toivonsa äärimmäisen tuhoisissa olosuhteissa.  Yksinkin voi jaksaa esimerkiksi vahvojen sisäisien mielikuvien voimin.

Minun toivomukseni maailmalle on kuitenkin se, että kenenkään ei tarvitse jaksaa yksin. Toivon juuri tällä hetkellä, että ihan jokaisen kärsimyksen kanssa kamppailevan ihmisen rinnalla on aidosti valoisia ja välittäviä ihmisiä.  
Meidän ihmisten vaikutus terveyteen ja sairauteen on suurempi kuin ehkä haluamme myöntää.

Miksi siis en vedä töpseliä seinästä? Minua estää juuri se, että tiedän jokaisella toivon ylläpitäjällä ja valon lähettiläällä olevan valtavasti merkitystä. Viimeiseen hetkeen. Tämän takia haluan itse olla etänä läsnä tuntemieni vertaisten elämässä. Ja kuolemassa. Tiedän heidän olevan myös minun elämässäni ja tämä pitää yllä toivon liekkiäni. Tietenkin sitä ylläpitää myös moni muu läheiseni.

Ja sinulle lukijani haluan sanoa. Ole aito ja läsnä siellä missä kuljetkin. Jos rakastat näytä se tänään, älä odota huomiseen.

Muulla ei ole merkitystä ja hetki riittää.