Syöpä tarinoituu todeksi

Aurinko paistaa hätyyttäen minut ylös vuoteesta. Auringolla on hyvä aloittaa. 
Aurinkoisesta päivästä ei voi tulla huonoa. Ei voi.

Siitä huolimatta olen jo tähän mennessä auttamattomasti myöhästynyt omasta labrakokeestani. Ja juuri huomasin lapsen Wilmasta, että hänellä olisi tänään koe. Johon ei nyt sitten olla valmistauduttu (huokaan syvään). Lapsellani oli jo syksyllä luokkansa ennätysmäärä unohduksia (huokaan vielä syvempään; näin kamala äiti minä olen!). Muistamisen suhteen minulla on olleet vain hyvät aikomukset. Mutta kun unohtaa niin unohtaa niin unohtaa. Lapsieni puolesta tekee pahaa, heidän ei pitäisi kärsiä huono muistisesta äidistä. Heidän ei pitäisi kärsiä tästä äidistä.  

Näin juuri painajaisunta. Unessa kadotin lapseni ja mieheni. Korjaan: kadotin lapseni ja mieheni katosi. 
Siinä on vissi ero. Lapseni kadotin huonon muistini vuoksi. Mieheni katosi koska halusi kadota. 

Tiedät unen, jossa juokset etsimässä rakkaitasi raastavan ahdistuksen vallassa. Pyydät, kukaan ei auta. Huudat, kukaan ei kuule. Soitat, puhelin ei toimi. 

Miksi ajattelen kaikkien tietävän tämän unen? Ja unen tunteen? Mitä sekin lohduttaisi! Ja toivottavasti juuri sinä et juuri nyt elä tässä syvässä menettämisen pelossa? 

Aurinko oli ystäväni ja pelasti minut tähän päivään. Päivään, jonka aloituksen halusin käsikirjoittaa toisin.
Koska enhän minä oikeasti mitään laboratoriossa käyntiä unohda. Minä en halua mennä sinne. Monia muita asioita unohdan oikeasti mutta sairauteen liittyvät asiat tahdon unohtaa. 

Viime viikolla oli taas kontrolliviikkoni. Eli kävin maanantaina keuhkojen ct-kuvauksissa ja perjantaina
oli onkologin aika. Tutkimuspäivä oli hyvin väsyttävä, voimaa ei riittänyt oikein muuhun kuin sairaalassa 
käyntiin. Muuten viikkoon mahtui oikein hyviä ja tavallisia päiviäkin. Hyviä asioita, hyviä ihmisiä. 

Perjantai alkoi vaikeissa tunnelmissa enkä kirjaimellisesti olisi jaksanut nousta ylös. Jalat tuntuivat halvaantuneilta. Tämän henkisen halvaannuksen kanssa lähdin kuitenkin liikkeelle, kuulemaan tutkimustuloksia. Onkologin vastaanotolla sain tavallisia ja epätavallisia uutisia. Tavalliset uutiset olivat ne, että tilanne keuhkojen kanssa on ennallaan. Nodukset on ja pysyy keuhkoissani. Eivät ole pienentyneet eivätkä kasvaneet. Iloitsemme siis tästä, ovat pysyneet kurissa. Paskiaiset. 

Epätavallista oli muutos veriarvoissa. Tähän saakka vereni on ollut kunnossa ja se on ollut kannustava asia. Nyt on veren p-afos arvot koholla, tämähän viittaa joko maksaan tai luustoon. Onkologin sanojen mukaan pahin skenaario on etäpesäkkeet maksassa tai luustossa. Pahin skenaario. On olemassa myös harmittomampia vaihtoehtoja kuten pelkästään luuston haurastuminen. Maksa-arvoa voisivat nostaa esimerkiksi lääkkeet mutta en tällä hetkellä syö lääkkeitä. Halusin purkaa lääkitykseni vatsaoireilun takia. 

Minun elämässäni keuhkosarkoidoosi on harmiton vaihtoehto. Tai luuston haurastuminen on harmiton vaihtehto. Krooninen refluksiotauti ja alkava vatsahaava ovat niin ikään harmittomia veikkosia. 

(Luuston haurastumisesta puheenollen perjantaiseen matkaan lääkärille liittyi myös pienimuotoinen haaveri.
Lähdettyäni junalle kaaduin kotitalon rappukäytävässä ja mursin varpaani. Kaatuminen tapahtumana oli vähän pelottava kun vain lähdin kaatumaan suorilta jaloilta. En tiedä mitä tapahtui. Hetken aikaa jouduin tunnustelemaan oloani, että pääsenkö edes liikkeelle enää. Mutta pakko oli päästä, ei ollut vaihtoehtoja. Kauhea kipu tuntui jalassa mutta koska jalkani ovat aina kipeät niin en kiinnittänyt siihen erityistä huomiota. Vasta illalla kotona havahduin selvästi murtuneeseen varpaaseen. Tämä kaikki tuntuu ihan mitättömältä sivujuonteelta, mutta onhan tuo varvas ja jalka aika rieskana. Mutta tuntuu sinällään tyhjänpäiväseltä kirjoitettavalta. Tuli vain tuosta haurastumisesta mieleeni.) 

Veriarvojen muutoksen takia laitettiin ykkösluokan kiireellisenä lähete vatsan ultraääneen sekä koko luuston gammakuvaukseen. Nämä tutkimukset pitäisi olla noin viikon sisällä.  Tilanteeseen  liittyen olisi pitänyt mennä myös laboratorioon tänään. Sinne kokeeseen minkä minä unohdin. 

Minä en nyt haluaisi jaksaisi haluaisi kuulla verestäni, maksastani, luistani, keuhkoistani mitään en yhtään
mitään. Jos en kuule niistä onko silloin kaikki hyvin? Jos kirjoitan päiväni alkamaan siten ettei mitään
tutkimuksia olekaan, saanko olla yhden päivän ainoastaan onnellinen? 

Olisiko silloin kaikki toisin jos edes unessani olisin turvassa, elämä olisi turvallinen? 

Aurinko, ystäväni, auta minua kirjoittamaan kauniista asioista. Minä voin kirjoittaa itselleni juuri
sellaisen päivän kuin haluan: 

Katso - puu.
Katso - lintu. 
Katso - ihminen.