Marraskuisia mietteitä
Onko tosiaan kulunut jo yli kuusi kuukautta siitä kun viime kevään
pitkän tutkimusprosessin päätteeksi kuulin sairastavani parantumatonta
levinnyttä syöpää? Selkärankani tilanne
tuli tietoisuuteeni ja arjen todellisuuteeni musertavana uutisena kesän 2013 kynnyksellä.
Jos elämä oli ennen sitä ollut epävarmaa ja pelottavaa, niin kuinka pelottava tuo uutinen olikaan?
Elämästä on tullut monimuotoista kamppailua fyysisten oireiden ja henkisen jaksamisen kanssa. Kun puhun kamppailusta
tulee mieleeni aina sana ”soturi”. Kuka oikeastaan on soturi? Kysyn tätä
uudestaan ja uudestaan. Ei sellaiseksi voi itseään nimetä. Kuitenkin koen
käyneeni läpi täysin selittämättömiä vaiheita, asioita joille ei ole olemassa
sanoja.
Kun hetkellisesti luovuttaa - saa arkiseksi
kumppanikseen aidon toivon.
Kun eksyy sakeaan mustaan - löytää sisäisen valon ohjaamaan itseään.
Kun päästää irti ja tekee vaikeita valintoja - kasvaa rohkeammaksi kuin itse tiesikään.
Saako näin itsestä sanoa? Minä sanon.
Koska sanoessani näin annan arvon kaikille myötämatkaajilleni. Vaikka syvin työ on tehtävä itse, ei sitä tarvitse eikä voi tehdä yksin.
Kun eksyy sakeaan mustaan - löytää sisäisen valon ohjaamaan itseään.
Kun päästää irti ja tekee vaikeita valintoja - kasvaa rohkeammaksi kuin itse tiesikään.
Saako näin itsestä sanoa? Minä sanon.
Koska sanoessani näin annan arvon kaikille myötämatkaajilleni. Vaikka syvin työ on tehtävä itse, ei sitä tarvitse eikä voi tehdä yksin.
Iso osa tätä matkaa oli Avec Tastula ohjelman kuvauksiin lähteminen
noin vuosi sitten. Marraskuuta sekin. Ja nyt ohjelma on valmis, julkinen, katsottavissa. Tässä se nyt on. Osa minun
ja lasteni elämää. Iso osa minua, meitä. Sinulle katsottavaksi. Rivien, kuvien välissä on kaikki se jolle sanoja ei ole.
Olen kiitollinen Maarit Tastulalle ja tuotantotiimille
kaikesta yhdessä jaetusta ja koetusta. Ei tämän kaltaisia ohjelmia synny ilman
näkijää, katsetta, yhteyttä. Prosessi oli minulle syvä ja vaikea mutta ennen
kaikkea eheyttävä, turvallinen, vapauttava.
On löydettävä rauha, otettava vastaan se mitä tuleman pitää.
Tiimalasia ei voi ikuisesti kääntää ympäri. Jos aika on hiekkaa, jokainen
hiekanjyvä ainutkertainen ja katoava, on sen arvosta pidettävä kiinni.
Ohjelmakuvaus:
"Saavatko pienten lasten äidit kuolla? Marjo-Riitalla on aggressiivinen rintasyöpä. Lopulta on tehtävä sovinto elämän ja läheisten kanssa. On kohdattava tuleva - oli se millainen tahansa - rauhallisin mielin ja rakastaen."
Tulee ulos TV:stä pe 12.12 klo 22. Nyt nähtävillä ennakkoon Yle Areenalla. Linkki:
Koskettava dokumentti. Voimia siulle elämään! Kirjoittelehan blogia, kun jakselet:) Mielellään seuraan kuulumisiasi <3
VastaaPoistaSinä upea ja rohkea nainen!
VastaaPoistaLämpöiset ajatukset luoksesi,
Päivi
Vaikutat upealle ihmiselle, ja toivon sinulle suurta jakamista ja rohkeutta. Myös niinä hetkinä kun tuntuu ettei enää jaksa, ettei enää pysty. Sinun blogisi kauttasi olen oppinut arvostamaan ja ehkä myös elämään hetkessä. Jokaisesta sanasta toiselta, jokaisesta hetkestä - voimme oppia jotain- jos tahdomme. Kiitos ja rakkautta! Anu
VastaaPoistaHieno kirjoitus!
VastaaPoistaMonia näistä asioista olen ajatellut itsekin. Sitä, mitä rohkeus on. Ja sitä, miten paljon on sellaista, mille ei ole sanoja. Ja nuo lapset.
Iloa Sinulle näihin joulukuisiin päiviin ja koko elämään!
Forever and forever <3 <3 <3
VastaaPoista-AH
Hei Marjo-Riitta! Kiitos upeasta dokumentista - upeasta nimenomaan sinun ansiostasi. Olen lähes sanaton, niin hieno oli mm. ohjelman lopussa keskustelusi tyttäresi kanssa. Ehkä kauneimmat ateeksipyynnöt äidin ja tyttären välillä jotka olen milloinkaan nähnyt. Siinä on mallia monelle, mm, itselleni. Vieläkin silmät kostuvat, kun sitä kohtaa muistelen. Itse sairastin munasarjasyövän 14 vuotta sitten ja leikkaus, kaikki raskaat hoidot ja tutkimukset ovat taas kirkkaasti mielessä. Eiväthän ne koskaan unohdukaan, ja jokaisesta päivästä voin olla kiitollinen, että saan elää. Minä olin onnekas, syöpäni ei ollut levinnyt. Se mikä päällimmäiseksi jäi dokumentista mieleeni, on se valtava rakkauden määrä, joka teillä on. Ja kävi sen syövän kanssa miten vaan, niin rakkaushan ei koskaan kuole. Lämpimin ajatuksin, voimaa ja valoa toivotellen Päivi.
VastaaPoista