"Olen uupunut loppuun saakka, en enää mitään nää." Saima Harmajan sanat soivat mielessäni tänä harmaana kevätpäivänä. Olen Radiuksessa tippaan kytkettynä. Kytkettynä viikottaisiiin hoitokäynteihin, kipuun, väsymykseen. Masennukseen.
Niin. Nyt se on iskenyt minuun. Lamaava masennus. Tila, jossa en näe enkä kuule kunnolla. En tunne enkä koe kunnolla. Valkoista sumua. Sitä se on. Eikä valkoinen ole tässä tapauksessa kaunis väri. Se on sakea ja raskas. Paksu verho, joka erottaa minut muusta maailmasta. Etäisesti aavistan ihmisten liikkuvan nytkin ympärilläni. Samassa huoneessa he ovat. Mutta hyvin kaukana minun todellisuudestani.
Viime viikkoisesta laskimoportin laitosta toipuminen on ottanut koville. Juuri nyt en jaksa siitä kirjoittaa. Odotan vaan, että pääsen nukkumaan. Olen ollut tänään hereillä ruhtinaalliset kolme tuntia, ja kello on nyt kaksi iltapäivällä. Heräsin seitsemältä aamulla laittamaan poikiani kouluun. Tunnin valveilla ja pystyssä oleminen sai minut tärisemään. Kahdeksalta menin takaisin nukkumaan herätäkseni taas kello 12. Ja nyt odotan ainoastaan unimaailmaan pääsemistä. Missään muualla en jaksa enää olla. En jaksa.
Hoitaja käy kysymässä "onko kaikki hyvin". Kuulen vastaavani: "On, kaikki on ihan hyvin.".
Mitä muuta sitä vastaisi? Ei minulla ole mitään muuta vastausta. Jos vastaisin toisin, todenmukaisesti, ei sillä olisi mitään merkitystä. Sitten minulle vastattaisiin, että väsymys on täysin normaalia ja se kuuluu kuvioon ja se on tuikitavallinen sivuoire.
En halua keskustella kenenkään kanssa. En enää usko sanoihin. Minä uskon ruumiin evankeliumiin. Eikä minun evankeliumi ole ilosanoma.
Hoito onnistuu hyvin, laskimoportti siis toimii. Ensin kuulin mitä ympärilläni puhutaan, enää en kuule. Tämän päivän voimavarani on käytetty. Nousen taksiin. Haluan takaisin nukkumaan.
Kotona minua odottaa kaksi lasta.
Toinen niistä teki itselleen tällä viikolla majapaikan kylpyammeeseen.
Pesää rakentaessaan puheli: "Mä oon täällä niin hiljaa et äiti saa varmasti hyvin nukuttua.".
Ei vielä tiedä ettei mikään uni maailmassa pelasta minua enää.
Ei pelasta meitä.
"Rakas jumala pidäthän kiinni. Hänen, kädestään."
Sanat ovat niin tyhjiä, mutta silti haluan sanoa, että toivon sydämestäni helpotusta oloosi. Toivottavasti saisitte nyt tukea arkeenne lähipiiriltä tai joltain ulkopuoliselta, keltä vain. Ottakaa apu vastaan, jos saatte sitä. Sinulla on ihanat lapset, heillä on varmasti hyvä tulevaisuus edessään.
VastaaPoistaÄlä heitä toivoa. Sinun tekstissäsi on ollut aina ripaus toivoa.
VastaaPoistaVoi Unna! Eikö sulla ole ketään siellä joka voisi hoitaa lapsia välillä? Jotain sukulaista tai ystävää? Että sun ei tarvitsis ainakaan potea mitään syyllisyydentuntoja kun huilaat.Ei pelasta ei, mutta vielä sä et oo kuollu etkä just nyt kuole..et ehkä vielä pitkään aikaan.Ymmärrän täysin tuon että miksi vaivautua vastaamaan totuudella kysymykseen kuinka voit, koska vastapuolen vastaus ei muuta mitään..saman tien voi vähän valehdella.Sä olet upea ja rohkea nainen, älä vielä heitä rukkasta tiskiin! Rakkaudella triplasisko
VastaaPoistaOlin pitkään hiljaa kirjoituksesi jälkeen. Tunsin masennuksesi tunteen. Ja ajattelin, että miksi et pyydä lääkettä henkiseen kipuusi! Keskustele eri vaihtoehdoista. Niitä on paljon. Ja lääkkeet ovat hyviä ja antavat voimaa kestää masennuksen ja ahdistuksen. Kokeile edes!
VastaaPoista- sairaanhoitaja -
Jos olisin lähilähimmäinen, osaisinko auttaa oikeasti sinua. Tuntuu kipeältä, kun en voi.
VastaaPoistaSilloin, kun ihmisen voimat ovat vähemmät kuin pienen linnun, kaipaa kättä, joka pitää kiinni ja suojaa.
Siihen suureen käteen haluaisin antaa tuskasi.
Lämmöllä al
Odotan sulta aina kuulumisia, joten kiitos tästä. Suljen sut iltarukoukseeni.
VastaaPoistaMervi
Onko sinulla ystäviä tai perhettä, voisiko he tulla avuksesi? Helpottaisi varmasti arkeasi ja olisi lastenkin kannalta hyvä asia. Voimia sinulle ja lapsillesi!
VastaaPoista