Syöpä tarinoituu todeksi

Neljättä päivää aika ikävän flunssan kourissa. Ensimmäisenä päivänä oli vähän kuumetta, jonka jälkeen taudinkuvaan on kuulunut täysin tukossa oleva röörit. Sekä kauhea uupumus, mikä toisaalta on minun perusoireistoani.

Onneksi kuitenkin olen nyt sairaana enkä esimerkiksi viime viikolla. Edellinen viikkoni oli koko kevään täyteläisin ja siihen sisältyi paljon tärkeitä menoja, jaettuja onnenhetkiä tärkeiden ihmisten kanssa. Sain siis itse olla läsnä useammassakin itselleni erittäin rakkaan ihmisen juhlassa. Näistä hetkistä olen ikuisesti kiitollinen. 

Kuten edellisessä tekstissä kirjoitin on ajan merkitys muuttunut. Se tarkoittaa myös sitä, että kaikista onnistuneista rakkauden täyteisistä hetkistä tulee kultakimpaleita muistojen aarreaittaan. Tämä koskee myös sitä kun pääsee todistamaan toisten ihmisten merkityksellisiä hetkiä. Todistamaan, ja olemaan itse osa niitä.

Näitä kultakimpaleita on toukokuun aikana ollut myös äitienpäivä, jonka vietin perheeni kanssa historiallisissa merkeissä. Olimme ensimmäistä kertaa ikinä yhdessä äitienpäivänä. Minä, minun äitini ja kaikki kolme lastani. (Tämä johtuu siitä, että asumme eri maanosissa äitini kanssa.)

Muutenkin kulunut kuukausi on ollut jotenkin erityisen tärkeä. Nyt pitäisi osata sanoa miksi. En osaa. Huomaan itse muuttuneeni paljon, mutta en vielä osaa eritellä mitä se tarkoittaa. Senkin aika vielä tulee.

Onneksi olen sairaana juuri nyt. Nyt minulla on sille tilaa. En kuitenkaan voi olla miettimättä asioiden yhteyksiä. Tämä on jo toinen kerta kun tulen todella sairaaksi sen jälkeen kun minulla on ollut paljon menoja. Tarkoittaako tämä sitä, että sairastun pelkästään rasituksesta? Itse en siis koe rasittuneeni (päinvastoin!) mutta elimistöni on varmasti saattanut kuormittua. 

Jos näin on, pitääkö minun alkaa ihan toisella tavalla säätelemään ja rajoittamaan elämääni? Tosiasia on kuitenkin se, että minulla on juuri luuytimeen levinnyt syöpä mikä vaikuttaa immuniteettiin (ja moneen muuhun asiaan) ratkaisevalla tavalla. Tähän saakka en ole mitenkään rajoittanut omaan elämääni, en ole vältellyt väkijoukkoja tai liikkumista. En ole vältellyt oikeastaan mitään.

Enkä haluaisi tehdä sitä vieläkään. Enkä teekään. En pysty.

Minuun on sisään kirjoitettu koodi, joka saa nousemaan ylös ja lähtemään liikkeelle ”no matter what”. Enkä oikeasti kehuskele tällä nyt! Näin se vaan on, halusin tai en. En pysty jäämään ”vuoteeseen” jos koen jonkun tilanteen olevan ainutkertaisen tärkeän. Ja usko pois, näitä tilanteita on paljon. Koska koko elämä on ainutkertaisen tärkeä.   

En ole myöskään marttyyri. En lähde liikkeelle uhrautumisen mentaliteetilla, koska olisi pakko. Tai kiitoksen toiveessa. En. Minä haluan.

Mutta juuri tänään, ollessani kovin sairas, olen pysähtynyt miettimään. Missä menee raja? Koska tulee hetki jolloin minun on vain pakko jäädä kotiin vaikka olisi kuinka tärkeästä asiasta kyse? En olen ihan varma osaanko itse arvioida tätä rajaa.

Jostain syystä olen kuitenkin suht varma siitä, että tulen raahaamaan luuni paikalle ihan viimeiseen saakka. Jos on rakkaistani kyse. 

Olin viime viikon sunnuntaina loistavassa Kuolema ja kulttuuri -tapahtumassa Helsingin Kansallisteatterissa. Yhteisessä keskustelussa esitettiin esiintyjäkaartille kysymys: ”Kuinka sinä haluaisit kuolla?”. http://www.xn--hyvkuolema-s5a.fi/kuolema-ja-kulttuuri/

Minä en juuri nyt ajattele tätä (ajattelen toki paljon mutten juuri tällä hetkellä). Ajattelen pikemminkin: ”Miten minä haluaisin elää loppuun saakka?”.

Haluan elää osallistumalla. En eristyksissä. 

Haluan elää yhteydessä. 

Vaikka siinä niin tavattoman huono olenkin, juuri minä.