Syöpä tarinoituu todeksi

Herään tulevaan päivääni kello yksitoista. Herään vain ehtiäkseni yhdeksi Radiukseen syto-tiputukseen. Muuten nukkuisin huomattavasti pidempään. Taksimatkalla nuokun ja ajattelen vain iltapäivää. Silloin pääsen takaisin nukkumaan. Mikään muu ei minua kiinnosta. Juuri nyt.

Sairaalassa saan esilääkityksenä kortisoniannokseni mikä tietenkin muuttaa päivän kulun oleellisesti. Kortisoni takaa sen, että tunnelmani keikahtaa hujauksessa toiseen laitaan. Ehei, nyt ei nukuta ei. Pariin vuorokauteen.

Tänään saan viidennentoista sytostaattihoitoni. Suonensisäisesti. Minun suoneen tiputetaan punaista nauhaa. En pysty katsomaan kun hoitaja laittaa kanyylin laskimoporttiin. Sattuu, eikä kuuluisi sattua. Minun laskimoporttini on ollut hyvin ikävä (=kipeä) viime aikoina eikä viime viikolla hoitoa pystytty lainkaan laittamaan sen kautta. Onneksi nyt pystytään koska muuten olisi edessä sen poistaminen. Laitteesta on tähän mennessä ollut enemmän harmia kuin hyötyä. Keljuttaa.

Vielä (enää) on edessä kolme hoitoa. Olisi ollut neljä mutta pyydän ensi viikolle taukoa. Ensi viikko on erityisen merkityksellinen viikko. Saan olla todistamassa minulle rakkaiden ihmisten ainutkertaisia juhlahetkiä.  Ja haluan jaksaa olla kunnolla läsnä. Yksi hoito ei ole niin tärkeä. Ihmiset ovat nyt tärkeämpiä. Haluan ottaa elämässä ihan toisenlaisia kutsuja vastaan, en enää mitään syöpäsairaalan kutsuja! Ja myös minä olen niin tärkeä, että ansaitsen yhden jaksavan juhlaviikon. (Ajattelen näin juuri nyt enemmän teoriassa kuin käytännössä. Mutta uskon uskon uskon parempaan).

Kirjoitan mielessäni joka päivä. Minussa liikkuu paljon sanoja. Silti en saa niitä tähän. Koska koen olevani aivan liian jankuttava ja tylsä ollakseni luettava. Tätä samaa hoen joka kerta! Who cares anymore? (Eikä tarvitse sanoa nyt tähän, että kyllä kiinnostaa.)

Se on varmasti tämä sytostaattiputkessa oleminen, joka saa minut ajattelemaan ja kirjoittamaan näin. On oltava. En olisi entisessä elämässä osannut kuvitellakaan millaista on saada viisitoista (+ vielä lisää) sytostaattitiputusta lähes putkeen. Olkoonkin, että viikkoannos on toki pienempi. Mutta joka viikko tulee solusalpaajahoidon lisäksi kortisonihumala ja sen aiheuttama unettomuus.  Ja kortisonihumalan jälkeinen romahdus ja tappava väsymys. Nämä kaikki joka ikinen viikko. Tosielämän teletapit; uudestaan, uudestaan!

Jos haluat lukea lisää juuri tämän kevään tunnelmia, niitä on vähintäänkin rivien välistä luettavissa artikkelissa ”Elämän sietämätön hauraus”, joka julkaistiin pari viikkoa sitten Timo Purjon kirjassa Kärsimys ja kuolema elämän tarkoituksen kirkastajana (linkin takaa pääsee selailemaan teosta). 

Oma artikkelini perustuu blogiteksteihin, joten siinä on tietenkin paljon jo täällä julkaistuja tekstejä. Tuoretta ja uutta siinä on kuitenkin tapani jäsentää tekstit, ja tämä jäsentäminen on syntynyt tämän kevään aikana. Oikeastaan kaikkein pahimpien suvantojen aikana. Siksi kokonaisuus on myös uusi. Ja siinä on toki myös paljon uutta tekstiä.

Teoksen ehdottomia helmiä ovat Timo Purjon artikkelin ”Keskitysleiristä eloonjäämisen ongelma”, Minna Sadeahon artikkeli ”Kuolema elämäntarkoituksen paljastajana” sekä Anne Niiles-Ahon artikkeli ”Eksistentiaalisen tyhjiön merkitys logoterapiassa – suuntana vertaisryhmäterapia”. Suosittelen!

Nyt kun kirjoitin tämän tähän. Mikä sekään ei ole helppoa. Meillä Suomessahan ei ole sallittua mainostaa mitään omaa tekemistään. Hellyyttäviä olemme me. Niin, nyt kun kirjoitin. Niin oivallan tehneeni kuitenkin jotain ihan merkittävää pahimpien hetkien syövereissä. 

Me ihmiset olemme ihmeellisen sitkeitä. 

Me kaikki. Ihan jokainen. Sinäkin.