Syöpä tarinoituu todeksi

16 sytostaattitiputusta takana. Kaksi edessä.

Puolen vuoden urakka on kohta selätetty. Kun kuulin joulukuussa 2014 hoitosuunnitelmastani, eli kuusi kuukautta kestävästä kerran viikossa toteutuvasta suonensisäisestä sytostaattihoidosta, kuulosti tämä hoitotavoite ihan tuhoon tuomitulta. Miten voi kukaan jaksaa puoli vuotta kerran viikossa sytostaattitiputuksia? 

No minä olen jaksanut. Yhtä väliintuloa lukuun ottamatta. Tämä väliintulo oli maaliskuussa sairastamani raju flunssa, jonka vuoksi jäi kaksi hoitoa väliin. Muuten ollaan pysytty täysin hoitoaikataulussa ja tavoitteissa.

Enää kaksi hoitoa jäljellä. Vaikka tälläkin hetkellä sairastan epämääräistä flunssaa. Eilen tiputuksessa ollessani vähättelin oireitani sairaalassa. Haluan tämän vain päättyvän nyt!! En halua mitään muuta maailmassa kuin sitä, että hoitoni ovat kahden viikon päästä ohitse.

Kesäkuun puolessa välissä on kaikki mahdolliset tutkimukset ja skannerit. Ja kuun lopussa kuulen näiden tulokset. Onko kannattanut kestää puolen vuoden painajainen? Onko kannattanut taas altistaa minut ja omat lapset kaikelle kauhulle ja väsymykselle? Ja kun nämä sanat nyt kirjoitin niin samalla hetkellä tajuan – ei ole vaihtoehtoja.  Ei itsen eikä lasten vuoksi.

Ei meistä kukaan tätä elämäänsä halua. Ei halua valvottuja öitä eikä väsyneitä päiviä. Eniten valvoo äiti, mutta aivan liian usein valvovat lapsetkin. Nuorin poika puhua pulisee ja kyselee: ”Kuoletko sinä äiti tähän syöpään?”. Mitä siihen sanomaan? Mitä lauseita loihimaan?

Kun täytyy olla totta.

Vanhempi poika ei kysele ei puhu. Saattaa silti nousta keskellä yötä kulkemaan pitkin huoneita. Punaisine silmineen. Niistää nenäänsä ja hakee jo kolmatta vessapaperirullaa huoneeseensa. 

Kun kysyn: ”Mikä sulla on? Onko paha olo?”. Vastaa: ”Ei mulla mitään hätää, kauhee nuha mulla vaan.”.

Kauheelta nuhalta tämä minustakin tuntuu - eikä kukaan meitä pelasta tältä tulvalta.