Syöpä tarinoituu todeksi

Kirjoitan aina niin helposti ikävällä hetkellä. Sellainen on minulla nytkin. Johtuen valtavasta kivusta, jonka kanssa olen elänyt viimeiset viikot. Kipuni johtuu kesäkuussa aloitetusta Faslodex hormoniliitännäishoidosta. Mikä ei siis tarkoita sitä, että saisin mitään hormoneita. Päinvastoin, ihan kaikki viimeinenkin olemassa oleva naishormonitoiminta (munasarjathan menetin jo vuosi sitten) nitistetään kropastani kuin kesän viimeinen kärpänen.

Olotilakin tuntuu lätkän alle jääneeltä. Energiataso on täysin miinuksella, se tuntuu kirjaimellisesti siltä kuin kuivuisi kokoon. Sen lisäksi kaikki sattuu. Istuminen, makaaminen, käveleminen, suihkussa käyminen. Nivelet todellakin rutisee, ja tuntuu kuin polvet pettäisi alta aina ylös noustessa. Ehdin välillä päästä näistä kivuista jo vähän eroonkin. Nyt ne ovat taas viiltävästi läsnä.

Me naiset kuulkaat tarvitsemme hormoneitamme! Moneen asiaan, ei pelkästään lisääntymiseen ja seksuaalisuuteen. Tarvitsemme niitä nivelten ja luuston terveyteen, mielialaan ja jaksamiseen. Vain muutaman mainitakseni. Vaihdevuodet muuttavat koko elämän. Varsinkin kun joutuu kohtaamaan ne todella nopeasti ja kaikessa raakuudessaan. Keinotekoisesti. Eikä tule ikinä koskaan saamaan mitään hormonaalista apua oman syövän takia. Päinvastoin.

Yksi minun oireistani on se, että valuu vesi silmistä ja tuntuu etten näe mitään. Ihan kuin olisi valkoinen kalvo silmissäni. Tänäänkin olen pyyhkinyt silmiäni koko ajan. Aivan kuin tulvisin yli. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että tavallinen veden valuminen vaihtui kyyneleiksi. Minä vain itkin ilman mitään syytä (ai ilman mitään syytä, hah hah). Nyt tiedän millainen on vaihdevuosissaan itkeä pillittävä naisen raato. Nyt sen tiedän minä.

Ensin tuskaannun itseeni. Huomaan ettei se auta. Kyyneleet ovat totta. Kun menen vuoteelleni makaamaan ylleni vyöryy ajatuksien ketju. Minä sairastuin jollain tapaa oman elämäni parhaassa iässä, 42-vuotiaana elämäänsä riittävän tyytyväisenä, aika simpsakkana naisena. Minulta meni vartalo ensin leikkauksen myötä, sen jälkeen lihomisen ja muiden oireiden myötä. Minulta meni työssä jaksaminen, ja osittain liikuntakyky. Tämä kaikki itkettää minua nyt. Koska minä haluaisin olla aivan toisenlainen nainen. Jos se olisi minun käsissäni. 

Monet asiat toki ovat omissa käsissäni, ja ennen kaikkea asioihin suhtautuminen on aina pelkästään omissa käsissä. Suhtautumisen vapautta käytän päivittäin, yleensä hetkittäin. Sekunti kerrallaan. Mutta mitä muuta voisin tehdä? 

Omaan ravitsemukseen liittyvät asiat ovat myös omassa vaikutuspiirissä. Sen takia olen tehnyt kesän aikana elämässäni suurta ruokaremonttia. Hyvin sitkeän työn ansiosta (joka on sisältänyt hyvää kasvispitoista ruokaa sekä kahden viikon yhtä mittaisen vihersmoothie kuurinkin) sain tiputettu painoani noin 4 kiloa. Mikä on ihan onnettoman vähän, työn ja yrittämisen määrään nähden. Tämäkin liittyy syöpähoitoihin ja varsinkin hormoniliitännäishoitoihin. Painon pudottaminen on erittäin vaikeaa. Mutta en anna tässä asiassa periksi, ja olen tyytyväinen saavutukseeni tähän mennessä.

Silti jaksamattomuus on toisinaan lamauttavaa. Minä haluan kehooni energisoivia hormoneita! Minä haluan tuntea elämän päästä varpaisiin. En halua olla pelkästään ihana ”henki”, joka iloitsee ja riemuitsee siitä kun on ylipäätään elossa.

Ja kuitenkin samaan hengenvetoon toitotan iloa juuri olemassa olostani. Iloon on nimittäin paljon syytä. Sain viime viikolla onkologin vastaanotolla viimeisimpien rutiinitutkimuksien (koko vartalon ct-kuvaus ja labrat) tulokset. Tilanteeni on tällä hetkellä erittäin valoisa. Kaikki selkärangan nikamien etäpesäkkeet ovat kalkkeutuneet ja veriarvoni ovat normaaleissa viitearvoissa. Tämä tarkoittaa sitä, että luustolääkitys X-geva sekä puolen vuoden mittainen epirubisiini-hoitoni ovat tuottaneet parhaan mahdollisen hoitovasteen. Ja tietenkin kesäkuussa aloitettu Faslodex-piikitys on vielä lisäboostannut hoitojen tehoa.

Jollain tapaa voin siis nyt ajatella olevani melkein terve. Omaan tilanteeseeni nähden olen täysin terve. Nyt!

Tämä tekee minut syvästi onnelliseksi. Ja samaan aikaan en kuitenkaan saa onnen tunteesta kiinni. Edellä mainitsemistani hormonaalisista syistä. Järjellä ymmärrän olevani onnellinen vaikka en sitä tunnekaan.

Elämä on merkillistä. Ensin elät mustaakin mustemmassa pelossa vakavan henkeä uhkaavan syöpälevinneisyyden kanssa. Teet elämäsi tilinpäätöstä. Et uskalla nukahtaa ikiunen pelossasi. Rukoilet mielenrauhaa. Et rukoile enää ihmeellistä lisäaikaa itsellesi vaan rukoilet sitä, että ehdit edes järjestää kaikki asiat. Rukoilet ihan ihan mitä vaan. Mitä vaankin on parempaa kuin musta.

Sitten kuulet parantuneesi, ainakin hetkellisesti. Ajatus riemusta valtaa mielesi.
Mutta – sinut pelastaneet hoidot ovat tappaneet tunne-elämäsi.

Merkillistä on tämä minusta. Myös merkityksellistä, ja siihen tartun, siitä ammennan voimani.

Tämän kaiken takia aloitin tekstini taas surusta vaikka olisin voinut aloittaa ilosta. ”Laula ihmisille ilosta, laula surusta, laula väreistä maailman” on resonoinut sisälläni juuri tänään. Jukka Leppilampi ja nuoruus. Nuoruus ja elinvoimaisuus. Jossain se kaikki on minussa vieläkin. Ikuisesti nuori ei tarvitse olla. Mutta elämän kaikki värit näkevä ja kokeva voi pyrkiä olemaan - "ikuisesti".

”Katso silmillä itkevän.

Silmillä nauravan.

Katso silmillä kuolevan.

Katso silmillä syntisen.

Silmillä rakkauden, joka voittaa kaiken sen.”

- Jukka Leppilampi -