Syöpä tarinoituu todeksi

Seitsemäs hoitokerta takana. Seitsemän on jotenkin kaunis sana, ja se on aina ollut myös lempinumeroni. Onneksi olen tänääkin saanut kerätä hyviä muistoja menneisyyden vilja-aittaan. Niin, menneisyyttähän rakennetaan koko ajan.

Nyt ja nyt ja nyt.
Siksi on ratkaisevan tärkeää mitä me meille annetuilla hetkillämme teemme. 

Elämän kultahippuja oli tänään yhteinen lounas rakkaan ystävän kanssa. Ja se kun kanyyli saatiin lääkehoidossa asennettua ensimmäisellä yrittämällä. Viime viikolla neula saatiin suoneen vasta neljännellä pistämisellä. Korjaan, kyllähän se neula saatiin suoneen jokaisella yrittämällä, mutta vasta neljännellä kerralla saatiin osuma suoneen, joka suostui yhteistyöhön. Kolme ensimmäistä meni puhki ja tämähän tarkoittaa sitä, että silloin suoni myös aina arpeutuu.

Huonojen suonieni vuoksi tulen nyt saamaan laskimoportin. Ensi viikko menee vielä tiputushoidolla mutta sitä seuraavalla on portin asentaminen. Se tapahtuu kirurgisena toimenpiteenä leikkaussalissa. Ei nukutuksessa, mutta leikkaussalissa koska operaatio pitää tehdä steriileissä olosuhteissa.

Olen todella iloinen kun viikoittainen suonien metsästäminen jää kohdallani pois. Samalla olen sopivalla tavalla huolestunut laskimoportin laiton onnistumisesta ja sen toimivuudesta. Olen nimittäin kuullut huonoja kokemuksia porteista, ja tästä on hyvin avoimesti puhunut Radiuksen hoitajakin. Laskimoportti ei ole mikään oikotie onneen. Toimiessaan se on loistava apu mutta porttien mukanaan tuomat ongelmatkin voivat olla mittavia. Ja onhan vierasesine elimistössä aina vierasesine elimistössä. Tässä tapauksessa portti myös bakteereille.

En ole kuitenkaan liian huolissani. Huoli ei ole nyt oikea sana. Enkä kyllä tiedä mikä se oikea sana on.

Tänä kauniiden muistojen päivänä olen myös saanut kokea sitä toista puolta elämässä. Hyvin harvoin koen toisten ihmisten puheet raskaina. Mutta tänään laskeutui viiltävä raskaus sydämeeni ihmisten jonkinlaisen ”ajattelemattomuuden” takia (ehkä sille on joku muukin sana kuin ajattelemattomuus, mutta olkoon).

Aiheena on asioiden peruuntuminen elämässä. Sain tänään kokea hetken, jossa itse murehdin mahdollisen operaation aiheuttamia komplikaatioita (lue: pelkäsin ihan hetkellisesti oikeasti pahimmassa tapauksessa menehtyväni) ja samaan aikaan, samassa hetkessä oli toisella ihmisellä suurimpana huolen aiheena mahdollisten omien vapaa-ajan menojen peruuntuminen.  

Vaikka tämä hetki olikin itselle todellinen ”pajavasaralla päähän”  -kokemus, niin en omalla tavallani voi olla olematta kiitollinen tästäkin menneisyyteeni ikuisesti painuvasta tilanteesta. Joka päivä oppii suhteellisuudesta jotain. Eniten suhteettomuuksista.

Mitä ihmiset joutuvat peruuttamaan elämässään? Ja miksi?

Etelän matkoja? Leffailtoja? Netistä tilattuja heräteostoja? Lähes sovittuja autokauppoja? Jo maksettuja jumppatunteja? Ei vielä maksettuja jumppatunteja? Salaisia tapaamisia nettisuhteen kanssa? Kauan odotettua lempibändin keikkaa?

Miksi? Kun ei ole rahaa? Tai ei ole vapaata? Jos on rahaa ja vapaata, ei ole ihmistä tai on liikaa hoidettavia ihmisiä. 

Ihmiset joutuvat perumaan asioita joka päivä. Mutta onko se joutumista? Asioiden perumiseen liittyy yleensä  myös monimuotoisia ihmisten ja asioiden verkostoja. Eli niin kauan kun on jotain peruutettavaa, on myös elämää.

Niin kauan on elämää. 

Mutta.
Aivan liian monelta on peruttu enemmänkin kuin kaikki tulevan vuoden kisssanristiäiset. 

Ja minä antaisin mitä vaan saadakseni monta peruuntuneista menoista ja menetyistä arjen asioista koostuvaa päivää.  

mitä vaan mitä vaan

mitä vaan mitä vaan

ettei olisi koko koko loppuelämä peruttu.