Syöpä tarinoituu todeksi

Alkuun edellisessä tekstissä lupaamani tekstinpätkä, jonka lupasin liittää myöhemmin. En haluaisi, ei tässä mitään julkaistavaa olen, mutta kun lupasin. Näin ankea olen:

”En jaksa luntata mitä viimeksi kirjoitin. Omien tekstien lukeminen on muutenkin hyvin omanlaistaan. Olenko se tosiaan minä, joka näitä sanoja synnyttää? Onko tämä minun elämääni?

Viimeisiin viikkoihin on mahtunut esimerkiksi viiden päivän kuumeputki, sen myötä paljon kipua ja unettomuutta. Niihin on mahtunut myös liikaa nukkumista, olemassa olon valumista pitkin pölyisiä lattialistoja. 

Jo kaksi sytostaatti-hoitoani on peruutettu huonojen veriarvojen takia. Leukosyyttien ja erityisesti neutrofiilien mataluus voi johtua infektiosta. Minulla on mahdollisesti ihan rehellinen influenssa ja sen lisäksi Radiuksen lääkäri piti mahdollisena, että laskimoporttini on tulehtunut. Tähän sain antibiootti-kuurin. Omalla maalaisjärjelläni pystyn vahvistamaan laskimoportintulehduksen koska antibioottikuurin aloittamisen jälkeen julmettu kipu ja punoitus laantuivat.

Kuinka pitkään ihminen voi elää liian matalilla veriarvoilla? Kysyin tätä pari kuukautta sitten sytostaatti-hoidossa ollessani. Hoitajan iloisen kepeä vastaus oli: ”No kaikilla syöpäpotilailla voi olla huonot veriarvot, ei siinä mitään ihmeellistä ole.”. Ei ole ihmeellistä ei. Mutta minun arjessani juuri minun huono vereni vaikuttaa. Minuun. 

Elän pyörryttävän usvaista arkeani aamusta iltaan. Ensin se sai minut tuntemaan epätoivoa. Kunnes epätoivo vaihtui tasaiseksi tylsyydeksi. Kunnes tasainen tylsyys vaihtui tuskan hieksi. Tuskan hiki jäytäväksi ärtymykseksi.

Jäytävä ärtymys muuttuu aamuyön valvottuina tunteina puhtaaksi apatiaksi. 

Voin kertoa. Tavallinen tylsyys ja apatia ovat eri asioita. 

Mutta voiko apatia olla puhdasta? 
Ehkä tämä on ainoa lohtuni kaiken likaisenharmaan keskellä.”
(21.3.2015)

Mutta nyt elämme lankalauantaita 4.4.2015. Pääsin toissa viikon torstaina takaisin sytostaattihoito-ohjelmaani, joten viime viikolle asettuivat hoitoon liittyvät pahimmat koomapäivät. Kooma tulee selvästi aina kolme päivää tiputuksen jälkeen. Tällä kertaa se kesti sunnuntai-illasta tiistaiaamuun. Tänä aikana nousin vuoteesta vain käydäkseni vessassa ja syödäkseni pari kertaa jotain. Muusta en voi kirjoittaa koska minulla ei ole siitä tietoa. Minä en ole tässä maailmassa. Olen poissa.  

Huomaan kirjoittavani tästä samasta aiheesta varmasti kyllästyttävän taajaan. 

- ”Vähän hei yksitoikkoista.”
- ”Älä, niin on!”

Kun pahimmat koomapäivät ovat ohi, seuraa yleensä pari tavallisen raskasta päivää. Jaksan jo nousta ylös mutta voimaa minussa ei ole. Aika kuluu enimmäkseen vuoteessa maatessa. Pelaan älypuhelimella (yhtä ja samaa peliä uudestaan ja uudestaan) ja skrollaan facessa. 

Kunnes pakotan itseni suihkuun. Kirjaimellisesti pakotan koska en haluaisi mennä. Joku järkevä osapuoli minussa sanoo suihkussa käynnin olevan oikeastaan ihan hyvän idean.  

Istun kylpyammeessa ja alkuun suihkuava vesi sattuu minua kaikkialle. Iloitsen ammeesta ihan vaan sen takia ettei minun tarvitse yrittää seisoa. Muuten olen kadottanut kyvyn nauttia lämpimästä vedestä. Istun istun istun kunnes amme on täynnä. Istun koska en vaan jaksa nousta ylös. Olen itselleni vihainen kun tuhlaan vettä, kulutan luonnonvaroja.

Pitää pestä hiukset. Shampoo ja hoitoaine ovat korkeassa hyllyssä ylimmällä hyllyllä. Minua alkaa itkettämään koska ne ovat ulottumattomissa. Tiedän jaksavani nousta ylös vain yhden kerran. En voi käyttää sitä kertaani shampooseen ja hoitoaineeseen. Minua itkettää mutta en itke. Pesen hiukseni ammeenreunalla olevalla vartalonpesuaineella. Hiukseni tulevat siitä epämiellyttävän koppuraisiksi.  

En ennen tiennyt ihmisen voivan olla niin uupunut ettei hän pysty kurkottamaan yhtä shampoopulloa. Ennen ja nyt ovat kaksi eri asiaa. Ne ovat täysin eri asioita. Istun ammeessa niin kauan kuin suinkin tarkenen. Kun vesi on aivan liian kylmää käytän sen yhden kertani, ja nousen.

Suihkussa käynnin jälkeen olen niin poikki ettei ole mitään mahdollisuutta tehdä juuri mitään. Avaan parvekkeen oven sepposen selälleen. Samoin keittiönikkunan. Tämä läpiveto olkoon minun iltapäiväkävelyni. Asetun istumaan huoneiston tuulisimpaan kohtaan ja kuvittelen olevani ulkona. En kovin hyvin jaksa kuvitella koska pääni sisään on asettunut majailemaan se a:lla alkava tyyppi.

Tämä on siis kuudes päiväni hoidon jälkeen. Kolmantena päivänä vaivuin tuonpuoleiseen. Viidentenä pääsin pintaan mutta en vielä pystyyn. Ja kuudennen jälkeen tulee aina seitsemäs, jolloin saan viikoittaisen tiputushoitoni. Tiputusta seuraa onneksi kaksi lähestulkoon jaksavaa päivää, kortisonin aiheuttamien rythmihäiriöiden höystämänä tosin.  

Minun viikkorytmini. Uudestaan ja uudestaan.

Ja joku omituinen osapuoli minussa sanoo "älä nosta sitä shampoopulloa yhtään alemmaksi!". Miksi ihmeessä? Järkevä ihminen helpottaisi omaa elämäänsä.

Minä jaksan jonain päivänä nousta kesken kylvyn nostamaan tuon ylhäällä häämöttävän pullon! Ja haluan todella kokea tuntea elää tuon päivän. 




ps. HUOM! Olen puntaroinut kovasti kommenttien julkaisemista, kun nyt ne eivät tule tänne sivuille suoraan. Tästä lähtien julkaisen kaikki kommentit, joten ota tämä huomioon jos et halua kommenttiasi julkaistavan. Jos olet jo laittanut jonkun viestin, joka on julkaistu haluamattasi. Ole hyvä ja ilmoita aiheesta minulle (unna.loytolampi70@gmail.com)