Syöpä tarinoituu todeksi

On se aina vaan yhtä vinkeä elämys kun kaikkein tulisin kebab on mautonta pahvia. Vesi multaa. Höyryävän kuuma kylpyvesi haaleaa. Enkä oikeastaan edes tunne olevani vedessä käydessäni kylvyssä. Rintakehää puristaa tiukka painava rautavanne. Olen kömpelö ja lihava tankero. Kuka on tämä samanaikaisesti tunnoton mutta kivulias möykky mikä minusta on tullut? 

Sytostaattihoitoni ovat siirtyneet tiistaipäiville, joten nyt on se kolmas ja kaikkein pahin päivä menossa. Olen saanut nyt 12 kertaa suonensisäistä hoitoani. Niistä yhdeksän on saatu putkeen kerran viikossa. Sen jälkeen tuli sairastelun takia kolmen viikon tauko. Tauko vaikutti selvästi positiivisella tavalla ja ehdin jo saamaan jonkinlaisesta elämisen riemusta kiinni. Mutta heti kun tiputuksia on peräkkäisillä viikoilla on vaikutus hyvin selkeä: raakaa on!

Tätä jatkuu nyt sitten 9.6 saakka. Silloin on tämän hoitojaksoni viimeinen hoitopäivä. Minun kiintotähteni. Kaikkeni. En muista koska olisin odottanut jotain näin paljon kuin nyt odotan hoitojen loppumista. 

Mitä sen jälkeen seuraa? Tämä on hämärän peitossa, en tiedä mitä tuleman pitää. Olen siitä huolimatta luonut itselleni kirkkaan kuvan siitä, että tulen toipumaan kohisemalla ja voin viettää tavallisen ihmisen elämää. Totta kai minua jännittää pysyvätkö veriarvoni riittävän hyvinä ilman hoitoja. Juuri tällä hetkellä veriarvot ovat vakiintuneet hiukan alle viitearvojen, mikä taitaa minun kohdallani olla huikea saavutus.

Onko tämä vain sytostaattien vaikutuksesta johtuvaa? Jaksaako luuytimeni taistella tuottaakseen verisoluja hoitojen loppumisen jälkeenkin? Ohimoita vihloo ajatteleminenkin. 

Kuka on tämä tunnoton mutta kivulias möykky? Minä se en ole. En suostu olemaan! Kehoni on ehkä kaapattu väliaikaisesti mutta todellinen minuuteni on jotain ihan muuta. Tästä todellisuudesta saan aina välillä hoitojenkin keskellä kiinni. Kuten tällä viikolla kun pystyin matkustamaan ja tekemään työtä. Sain myös tehtyä merkittävän kirjoituksen valmiiksi. Ehdin tehdä nämä ennen kuoppaan putoamista. 

Tämä totta kai rohkaisee ja auttaa jaksamaan. Ja samalla surettaa. Haluaisin tehdä niin paljon asioita joihin en tällä hetkellä kykene. Eikä ole helppoa pitää katsettaan omassa kiintotähdessä kun arkea varjostaa kaiken menettämisen pelko. 

Helppoa ei ole. Ei myöskään mahdotonta. 

Uskoni ihmeisiin on vielä vahva. 
Uneksin enkeleistä. 
Tämänpuoleisista, en tuon.