Syöpä tarinoituu todeksi

Kesäkuun ensimmäinen päivä. Minun(kin) syntymäni päivä. Sataa vettä, tuulee. On harmaata. Onko päivä minulle erityinen juuri tänään? On ja ei. En ole aikuisuudessa kovinkaan juhlinut syntymäpäiviäni. Olen toki sitäkin tehnyt joinakin vuosina, en nyt vähättele juhlintaan osallistuneita läheisiäni. Tarkoitan etten ole järjestänyt mitään suuria juhlia enkä ole koskaan osannut ”tehdä numeroo” omasta päivästäni. 

Nykyään päivistä tekee erityisiä niihin liittyvät ajatukset. Sinällään käytännössä ei tapahdu mitään ihmeellisempää kuin muinakaan vuosina, mutta pään sisäinen maailmani on erilainen. Tänään vietän esimerkiksi jo toista syntymäpäivääni syöpädiagnoosin jälkeen. Joten ei todellakaan ole itsestään selvää, että olen nyt tässä kirjoittamassa näitä sanoja sinulle. Varsinkaan kun minun syövästä ollaan hyvin varmasti sitä mieltä, että se on ollut laaja-alaisesti levinnyt jo syksyllä 2012 kun se ensimmäisen kerran löydettiin. Siis onkologini on tätä mieltä. Olen siis elänyt levinneen syövän kanssa kohta kolme vuotta.

Ja nyt kun tätä kirjoitan, tajuan täysin alimitoittaneeni tämän syntymäpäiväni. Ilotulitusraketteja ja paljon kuohuvaa heti tänne kiitos!!  

Minä olen syntynyt tällä samalla päivämäärällä aivan liian monta vuotta sitten. Jos en olisi syntynyt ei minua olisi. Ei olisi minun äitiä eikä isää (hän on edesmennyt tosin) sellaisina ihmisinä kuin he ovat. (Äitini muuten kyllä tarjosi minulle tänään hyvää ruokaa ja kuohuviiniä, kiitos siitä hänelle). Ei veljiäni juuri minun veljinäni. Varsinkaan minun lapsiani ei olisi ollenkaan. Maailma olisi monin tavoin toisenlainen.

Kuten se olisi ratkaisevalla tavalla toisenlainen ilman sinua. Iloitkaamme siis syntymästä, antakaamme sille enemmän arvoa.

Ja koska olen juuri minä. Varsinkin juuri se minä, joka veti keuhkonsa täyteen ilmaan 45 vuotta sitten Pohjois-Karjalan tyttönä, Joensuun keskussairaalassa.

Koska olen minä, kirjoitan sinulle syntymän lisäksi kuolemasta. Mikään maailmassa ei liity niin läheisesti yhteen kuin syntymä ja kuolema.

Olen saanut blogiini kommentin liittyen facebook-sivuillani olevaan ”kuolinilmoituspalstaan”. Tohdin nostaa tämän aiheen myös tähän kommentin ollessa anonyymin. (kommentti ja vastaukseni siihen on luettavissa täältä: http://syopatarinoituutodeksi.blogspot.fi/2015/05/kohta-kuukausi-viimeisimmasta.html) 

Arvostan aina mielipiteen ilmaisemista ja sitä teen edelleenkin. Huomaan tämän kuitenkin vaikuttaneen minuun. Miksi kulttuurimme on sen kaltainen, että ”kuolinilmoituspalstan” pitäminen olisi jotenkin erityisen ikävää ja tahditonta? Olohuoneisiimme tulvii väkivaltaa ja kuolemaa ikkunoista ja ovista. Mutta oikea kuolema pitää lakaista maton alle. Sitä ei saa pitää esillä. Koska ei  ”edistä mitään” nuorten naisten ja pienten lasten äitien kuoleman esille nostaminen?

On tahditonta muistaa muistella arvostaa kaivata. Ainutkertaisia kerran syntyneitä. Nyt kuolleita.  

Miksi kulttuurimme on tämän näköinen? Koska me ihmiset luomme sen kulttuurin. Meistä jokainen, joka ikinen vaikuttaa siihen miten kuolemaan suhtaudutaan. Tämä on hyvin henkilökohtainen teko. Suorastaan valinta.

Haluanko torjua ja omassa ahdistuksessani kieltää yhden tärkeimmistä elämän ulottuvuuksista? Vai haluanko tehdä työtä itseni kanssa kestääkseni, ollakseni vahva? 

Uskallanko suhtautua surullisesti? Sitähän se on. Surullista. Lukea facebook-sivuilta kuinka taas kaunis ihmeellinen nainen muuttui joutsensiskoksi. 

Minäkään en oikein kunnolla osaa, ja ihan kaikkein mieluiten lakaisisin koko fucking syövän maton alle. Minulla kun ei ole valinnan varaa niin olen kevään aikana kirjoittanut tämän tekstin. Kuvaan tekstissä suhtautumistani omaan kuolemaani mutta ajattelen sen kuvaavan surullisena olemista yleisemmälläkin tasolla. Siksi valitsen tämän päättämään päivän mietteeni:

”Aitoon rauhaan ja toivoon liittyy aina oleellisena osana myös suhtautumisen vapaus. Haluan olla vapaa suhtautumaan myös surullisesti. On hyvin oireenomaista miten elämään kuuluvien tunteiden kohtaaminen on ihmisille vaikeaa. Miksi ei saisi olla surullinen oman elämänsä ”kohtalosta”? Mitä tämä kertoo meistä ihmisistä? Surullisena oleminen ei ole koskaan synkistelyä vaan mitä syvintä elämänvoimaa. Ainutkertaisen ihmisen elämänkysymykset sisältävät aina suuria tunteita.

Ja aina keskeneräiseksi jääviä ajatuksia.

Elämää ei voi koskaan ajatella loppuun saakka.

Silti se on uskallettava elää – loppuun. 

(Kirjasta: Kärsimys ja kuolema elämäntarkoituksen kirkastajana. Timo Purjo 2015.)