Syöpä tarinoituu todeksi

Ei saa valittaa säästä. Varsinkin kun on ollut kylmä kesän alku. Minä sanon kuitenkin, että oma kipukynnykseni lämpimän kanssa paukahti tänään rikki. Totta kai sitä haluaisi nauttia lämpimästä ja auringosta! Mutta kun se ei onnistu. Tulee vain ja ainoastaan tuskainen olo. Näinä päivinä ikävöin ihan valtavasti tervettä kehoani. Tekisin mitä vain, että saisin sen takaisin.

Mutta se kuumuudesta. Tuskaiseen oloon on tietenkin muitakin syitä kuin kuumuus. Minua ahdistaa. Erityisesti tänään olen ollut piinaavan vihainen ja ahdistunut. 

Mitä sitten teen tässä tilassa? Jos saisin valita, olisin näinä päivinä vain ja ainoastaan yksin.  En haluaisi nähdä ketään. Tämä ei johdu siitä, että minä EN haluisi nähdä tiettyjä ihmisiä. Vaan se johtuu siitä, että minä haluan säästää muut ihmiset itseltäni. Ja tässä on vissi ero.

On todella raskasta olla kireä ja äkäinen. Kun puran tätä läheisiini, alkaa negatiivinen kierre. Ahdistus kasvaa lumipalloefektin lailla. Siksi olenkin toivonut läheisiltäni, että he myös itse tajuaisivat ettei minun kanssani kannata yrittää olla vaikeina päivinä. Mutta onko tämä liikaa vaadittu toisilta ihmisiltä? Onko se itsekäs toivomus, että saisin olla vain ihan yksin?

Koska minä viihdyn todella hyvin juuri yksin. Jos minun parasta ajatellaan, on yksinään oleminen sitä.

Tämä viikko on ollut erityinen. Tiistaina kävin viimeisessä sytostaattihoidossani. (Tai näin haluan ajatella. Hoitaja kyllä muistutti minua jo edessä olevista varatuista ajoista.) Aivan valtava väsymys laskeutui ylleni viimeisen hoidon jälkeen. Puolen vuoden urakka on nyt ohitse. Onko se kannattanut?

Tänään. Juuri tänä kireän vihaisena päivänä minulla oli tutkimuspäivä Radiuksessa. Ensi viikon keskiviikkona saan kuulla tuloksista. 

Eilen illalla olin hyvin levoton. Kaikki lapseni olivat pitkästä aikaa yhdessä kotona. Yritin hillitä itseäni mutta kummallinen kireys alkoi hiipimään parketinraoista pitkin pohkeitani. Ylös ylös ylös. Kun tukala olo tavoitti keuhkoni huomasin huudon vain purkautuvan minusta: ”Mua ahdistaa!!! Miks te ette tajuu ja anna mun mennä nyt vaan jo nukkuun!!”.

Näin huusin lapsilleni. Kolmelle ihmeelliselle ihmiselle. Kaikille kolmelle. Yhdessä ja erikseen.

Miten he voisivat tajuta? Eihän se ole heidän tehtävänsä.

Vetäydyin vuoteeseeni. Painavan ja kuuman jättipeiton alle. Kuulin lasten puhuvan sipipuhetta. Omassa päässäni kohinaa: ”Pelasta minut pelasta pelasta. ”

Olen kauhea ihminen, ihmishirviö.

Tänään kuopukseni on tiuskinut minulle pitkin päivään. Iltaa kohden tiuskinta sikistyi huudahdukseen:" Mä vihaan sua!!".

Ovi paukahtaen omaan huoneeseen. 

Kunnes hetken kuluttua sieltä hiipi viereeni kainaloon. "Saako halata?". 

"Saa. Ihan aina. Koska mä rakastan sua."