Syöpä tarinoituu todeksi

Kaksi viikkoa viimeisestä tiputushoidosta. Viime viikolla oli lääkärillä käynti kokovartalon ct-kuvauksen ja laajojen verikokeiden jälkeen. Sain toiveikkaita ja hyviä uutisia. Luustometastaasit ovat kalkkeutumassa hyvin ja luuytimenkin toiminta näyttäisi olevan turvattu. Syöpämarkkeri on myös laskenut ja minun kohdallani syöpämarkkerin seuraamisella on merkitystä. (Kirjaimellisesti uusimmassa lääkärinlausunnossa lukee: Hyvä vaste kuvantamisissa, luuytimen toiminta selkeästi lähes normaalistunut, samoin merkkiaine CA 15-3 laskusuunnassa).  

Mitä tästä kaikesta ajattelen? Tietenkin olen valtavan helpottunut. Puolen vuoden paine ja valtava kantaminen kuitenkin purkautui ankarana migreenikohtauksena. Näissä merkeissä meni juhannukseni. Ja tällä viikolla olen ollut hyvin väsynyt. Juuri niin, luit oikein. V Ä S Y N Y T. (Ja taas se jollottaa samasta asiasta.).

Väsymykseni on nyt kuitenkin täysin erilaista kuin hoitojen aikana. Se ei ole täysin lamaavaa tahmaa. Samoin viikottaisen kortisoniannoksen mukanaan tuoma levottomuus, turhanpäiväinen ylivireys ja ällöttävä turvotus ovat nyt ohitse. Väsymys on kouriintuntuvaa mutta huomattavasti kepeämpää kuin aikaisemmin. Esimerkiksi eilisen päivän makasin aamusta iltaan vuoteessani, tekemättä yhtään mitään. En tapani mukaan selaillut edes älypuhelinta. Makasin, ja olin vaan. En fyysisesti vaan jaksanut nousta ylös mutta huilaaminen ei ollut ahdistavaakaan.

Olen kuluneen kahden viikon aikana oivaltanut, että en ole missään vaiheessa tätä prosessia (alkoi syyskuussa 2012) päässyt kuntouttavaan ja eheyttävään vaiheeseen. Jo ensimmäisen hoitokierroksen aikana astui elämääni levinneisyysepäily maaliskuussa 2013. Ja tätä seurasi vaikea epävarmuuden vuosi, joka huipentui laaja-alaisen luustolevinneisyyden todentamiseen huhtikuussa 2014. Tätä taasen seurasi luuydinlevinneisyyden löytyminen joulun alla 2014.

Olen kuluneet vuodet siis elänyt joko hoitorutiineita tai niiden välistä huolen ja pelon aikaa. Missään välissä ei ole ollut kunnon aikaa ja tilaa kuntoutumiselle. Todelliselle voimaantumiselle. Elämänvoiman uudelleen käyttöönottamiselle.

Nyt ajattelen minun hetkeni koittaneen. Haluan pyhittää aikaani itsen hoitamiselle. Toki olen tätä tehnytkin jo kuluneen sairasloman ja hoitoputken aikana. Mutta sytostaattihoitojen ollessa päällä elämää määrittelee aivan liian paljon puhdas selviytyminen. Elämästä tulee eloonjäämiskamppailua. On valtava arvo jäädä henkiin. Mutta pelkästään henkiin jääminen ei minun mielestäni riitä. Itse en koskaan haluaisi olla ”kuhan vaan hengissä”.

Minä haluan elämältäni paljon muitakin asioita. Haluan kokea olevani osaava, kelpaava, tarpeellinen. Haluan jaksaa muutakin kuin hengittämistä. Haluan tuntea olevani kaunis. Haluan olla elinvoimainen nainen.

Minun aikani ja hetkeni on nyt. Nyt kun olen saanut hyvät hoitovasteet ja pahin on toistaiseksi taas selätetty. Ajattelen, että minun tehtäväni on nyt pitää itsestäni huolta täysillä, ja niin hyvin kuin osaan. Korjaan; paremmin kuin olen ajatellut osaavani. Nyt on astuttava oman jaksamisen ja osaamisen rajan ylitse.

Minun kohdalla tämä tarkoittaa aika radikaalia ruokavalion muutosta (kerron tästä kohta tarkemmin lisää) ja kaikin puolin omaan tervehtymiseen satsaamista. Kroonikkona en voi käyttää sanaa paraneminen. (by the way; kirjoitin ensin ”tervehtymiseen” sanan sijaan ”parantumiseen”. Mutta pikaisesti korjasin sen). Sellaisen havainnon olen tehnyt omalla kroonikkourallani, että meitä kroonikoita ei mitenkään edes yritetä kuntouttaa!! Korjatkaa ihmeessä ja kiireesti jos olen täysin väärässä.

Itse ajattelen nyt kuitenkin niin, että tämän asian kanssa en voi jäädä tulee makaamaan. Elämä on omissa käsissä, ei kenenkään muun. Enkä nyt ole armoton. Olen puhtaasti kiitollinen elämästä. Ja kyllä minä ajattelen myös niin, että ihmisen on tehtävä mitä ihmisen on tehtävä. Ja kukin täysin omalla tavallaan. Lopullisen päätöksen tekee joku muu. Ja siihenkin on sopeuduttava.