Syöpä tarinoituu todeksi

Ihan tavallisena sunnuntaina

Haimme juuri poikien kanssa illan ateriaksi pizzaa ja kebabia. Aivan kuin ei olisi tullut syötyä vielä lainkaan reilusti. Vatsat ammottavat tyhjyyttään joulun jäljiltä.

Nuorin poikani Onni avasi tämänkertaisen ruokakeskustelun aiheena taivas ja kuolemanjälkeinen elämä. Pienen ihmisen mielessä päällimmäiseksi nousi ihmetyksen aihe; miten muka taivaassa voi olla kuolemanjälkeisen elämän tyyssija, kun hänkin on käynyt lentokoneella pilvien päällä. Eikä siellä ollut ketään eikä mitään!

Tässä kohtaa keskustelua heitän äitinä haasteen Nooalle. Hän Avec Tastula ohjelmassakin esittää vahvan eriävän mielipiteensä, jonka mukaan ei ole olemassa kuoleman jälkeistä paikkaa, ei paikkaa jossa ”näkee kaikki kaverit”. Kysyn Nooalta taas uudestaan mitä hän tällä tarkoittaakaan?

Nooan näkemys on, että kukaan ei voi mitenkään todistaa mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, näin ollen ei voi varmuudella väittää myöskään mitä kuolemanjälkeinen elämä sisältää, tai missä silloin ollaan.

Itse olen äitinä tyytyväinen kun voimme lasten kanssa näistä keskustella. Ja heistä jokainen saa olla omaa mieltään, yhdestä elämän suurimmasta kysymyksestä. Tänä sunnuntaina, joulun jälkeen, vuonna 2014. Keskustellessamme kuolemasta. Pizzan ja kebabin äärellä.

Siihen en ole äitinä tyytyväinen kun joulun aikamme sisälsi myös mielipahaa.

Hei hetkinen, miksi kirjoitan näin? Miksi minusta on epäonnistumista jos jouluun mahtuu mielipahaa? Eihän kenenkään joulu voi sujua täydellisesti. Varsinkaan joulu ei voi sujua "täydellisesti", eikö se olisi lähes joulun ydinsanoman vastaista?

Meidän joulumme sujui kuten missä tahansa suomalaisessa lapsiperheessä. Mitä useampi perheenjäsen oli omien odotuksiensa kanssa yhdessä, sitä enemmän läsnä olevaksi saapui myös pettymys ja armoton kinastelu. Ja minulla kun oli odotuksissa kaikkien aikojen täydellisin joulu. Jälleen kerran.

Tällä kertaa myös eri tavalla kuin aikaisempina vuosina. Tunnistan minuun asettuneen jonkinlaisen ”viimeisien hetkien” kaihon.

Onko tämä minun viimeinen jouluaattoni? Viimeinen joulupäiväni? Tapaninpäiväni?

Viimeinen juhla? Viimeinen juhla-ateria?  Yhteinen juhlava hetki?

Tämä kaiho on samaan aikaan toisaalta vaikea, toisaalta hyvin lämmin ja rauhallinen olotila. Muistan hyvin kuinka olin tyttäreni kanssa Yhdysvalloissa jouluna 2003 (poikia ei vielä ollut). Viimeinen joulu jolloin isäni oli elossa. Ja me kaikki tiesimme sen olevan niin.

Joulu oli hyvin iloinen, rauhallinen. Tunnelma oli tiheä, ja samaan aikaan jotenkin ihmeellisen kepeä. Erikoinen yhdistelmä kaikenlaisia tunteita ja tunnelmia. Isäni istui enimmäkseen omassa rauhassa nojatuolissaan. 

Yhtenä iltana kysyin häneltä mitä hän ajattelee. Muistan tuon vastauksen ikuisesti. ”Sinisiä ajatuksia. Niitä minä ajattelen. Sinisiä.”

Mitä ovat siniset ajatukset? Juuri tänä erityisenä jouluna olen ajatellut erityisesti, ajattelenko minä sinisiä ajatuksia? 

En ole täysin varma. Mutta varmasti jotain siihen vivahtavaa. 

Onneksi en ole täysin varma. 
Olen nimittäin varma sen varmuudesta. 
Että ihminen tunnistaa. Sinisen. 

Minun jouluni saa sisältää kaikennäköiset ja - kokoiset säröt. Ja vaikka haluaisinkin lapseni säröiltä säästää, niin onneksi en siihenkään kykene.