Syöpä tarinoituu todeksi

Sain kauniin joulunpunaisen epirubisiini-annokseni kaksi päivää sitten. Ensimmäinen sytostaattihoitoni tällä uudella kierroksella. Olen jaksanut kortisonin ansiosta ihan hyvin, mutta nyt puskee tuttu mullan maku suuhun. Ensimmäiselläkin hoitokerrallani, juuri ennen joulua kaksi vuotta sitten, vaikuttivat sytostaatit ensimmäisenä makuaistiini. Makuaistini, sekä kylmän ja kuuman aistiminen heittivät ihan häränpyllyä. Hyvin erikoinen kokemus. Hyvin hyvin epämiellyttävä kokemus.

Ja nyt taas sama tunne,  jo ensimmäisen lääkehoidon jälkeen. Silloin kaksi vuotta sitten ainoa asia mitä pystyin kunnolla syömään oli keitetyt perunat voin kanssa. Niillä sitten elinkin muistaakseni aika pitkään. Pahimmillaan makuaistini oli niin sekaisin, että vesikin maistui ihan järkyttävältä. Kuin olisi laittanut mätää multaa suuhun. Nuo hetket muistan selkeästi. Tunteen siitä, että kaikki elämän perusasiat olivat ikään kuin itsen ulottumattomissa. Ja samalla niiden arvo tuli itselle hyvin kirkkaaksi. Ei voi pitää mitenkään itsestään selvänä asiana edes puhtaasta veden mausta nauttimista.

Siitä olen nyt kiitollinen ettei ole mitään pahoinvointia tai vatsakipua. Eilen tunsin oloni hyvin uneliaaksi ja tuntui kuin sydän olisi käynyt erityisen hitaasti. Ystäväni toi minulle verenpainemittarin ja oli hassua todeta sykkeeni olevan hyvin korkean! Kun se päinvastoin tuntui niin laiskalta. Epirubisiinin suurimmat haittavaikutukset kohdistuvat juuri sydämen toimintaan, ja sen takia sitä ei voi määrättömästi ihmiselle antaakaan. Mielessäni risteilee jonkun verran kysymyksiä. Pitääkö olla huolissaan siitä jos en mitenkään tunnista hurjan korkeaa sykettä? Mistä kaikesta yleensäkään pitää huolestua? Olen ainakin pohjattoman kyllästynyt ja väsynyt kaikenlaiseen huolimiseen. Ja kysymyksiin.

Juuri nyt en jaksaisi vastata mihinkään kysymyksiin. Kun ei minulla ole mitään vastauksia. Haluaisin vain olla omassa rauhassa. Ja eikös joulu ole juuri rauhan aikaa? 

Sain kuin sainkin tänään myös siivottua. Tänä vuonna minun joulusiivoukseni oli vähän parempi imurointi ja tavaroiden uudelleen järjestelyä. Imurointiin meni monta tunti aikaan kun piti aina välillä käydä pitkäkseen. Sen lisäksi, että kaikissa selkärangan nikamissani on etäpesäkkeet on minulta ainakin yksi alaselän välilevy täysin romahtanut. Näitä sivuseikkoja mitä ei oikeastaan tule ajatelleeksi. Mutta nyt imuroidessa tämäkin tosiasia realisoitui taas kerran. Pelkästään välilevyistä johtuvat selän kivuthan voivat olla melkoisia. Entäs sitten kun ranka on täysin raato, koko matkalta.

Olen kuitenkin onnellinen kun sain ”joulusiivoukseni” tehtyä juuri itse. En olisi halunnut kenenkään muun sitä tekevän. Olen vanhan kansan ihmisiä, se on kuulkaat työ ennen huvia! Pääsen parhaiten juhlan tunnelmaan jos näen jotain vaivaa sen eteen. Ja tänä vuonna näin vaatimaton valmistelu oli minulle merkittävä työ ja vaivan arvoinen. 

Ja tuosta omasta rauhasta vielä sananen. En tarkoita etteikö minua saisi lähestyä. Tarkoitan sitä, että välillä on tuskastuttavaa vastata sairauteen liittyviin kysymyksiin. Kun en tiedä niin en tiedä. Itsekään enempää. Mutta kaipaan totta kai ihmisiä ympärilleni.

Olemaan vaan. 

Niin kuin aina ennenkin.

Niin kuin ei olisikaan.
Mitään tarinoitumassa.
Todeksi.