Syöpä tarinoituu todeksi

Toinen tiputushoito takana. Toissa yönä en nukkunut kuin tunkkaiset kaksi tuntia ihan aamusta, jännitin niin paljon pelkästään labraan menemistä. Viime yön onneksi nukuin. On tärkeää saada riittävä määrä unta ennen kortisoni- ja sytostaattiannosta koska tuleva yö tulee olemaan taas yhtä hullua pörräämistä ylivirittyneen pääni kanssa.

Veriarvoni sallivat tällä kertaa hoidon vaikka leukosyytti- ja hb-arvoni vaan jatkavat laskuaan. Leukosyyteissä ratkaisee erityisesti neutrofiilit, ne olivat minulla 1.39. Raja sytostaattien antamiselle on 1 joten eihän tuossa ihmeellistä puskuria ole. Jännän äärellä siis ollaan joka viikko.

Varsinainen tiputus meni tänään ihmeen hyvin. Tästä saan tietenkin voimaa ensi viikkoon ja uskon nyt kestäväni tulevankin piikittämisen. Voi kuinka merkityksellisiä ovat ihan kaikki hoitorutiineista saadut kokemukset. Mitä miellyttävämpiä pienetkin hetket ovat, sitä toiveikkaammin suhtautuu kaikkeen. Tämän kun aina ja kaikkialla muistaisimme! Teemme sitten mitä tahansa elämässä. 

Mutta. Kirjoittaminen on tällä hetkellä minulle erityisen vaikeaa. Edellisten kappaleiden kirjoittamiseen on kulunut hyvin kauan aikaa. Tarkoitan sitä, että joudun miettimään ihan tavallisia sanoja moneen kertaan. Ja yhdyssanat sekä pilkut on jotenkin ihan hukassa! Todella outo tunne ihmiselle jolle kirjoittaminen on koko iän ollut kuin hengittämistä. Tämä tuntuu myös hyvin ahdistavalta. Kadotanko itselleni ehkä oleellisimman tavan olla olemassa? Kuka tai mitä olen jos hukkaan sanat? En uskalla ajatella tätä pidemmälle, en todellakaan.

Kerron tämän, että tiedät. Siksi ettet tuskastu jos ja kun tekstini mahdollisesti muuttuu paljonkin. Haluan kuitenkin kirjoittaa vaikka tekstin laatu muuttuisikin. Elän vahvassa uskossa, että tämä on vain väliaikaista. On se, sen on oltava. Koska minulla on vielä paljon kirjoitettavaa.

Mutta juuri nyt tyydyn kirjaamaan ylös tulevien viikkojen ohjelmani. Se on tämän näköinen:

Ma 5.1 pään ja kaulan magneettikuvaus varjoaineella
Ke 7.1 labrat
To 8.12 sytostaatti-tiputushoito
Ti 13.1 vatsan ultraääni
Ke 14.1 keuhkojen ct-kuvaus + labrat
To 15.1 sytostaatti-tiputushoito
Ke 21.1 labrat
To 22.1 onkologin vastaanotto + sytostaatti-tiputushoito

Aikahan kuluu vilkkaasti kun on odotettavaa. Minun tammikuuni näyttäisi siis menevän ihan hujauksessa. Mutta miksi minusta tuntuu siltä kuin olisin ihan hiljattain ollut tutkimusviikkojen pyörteissä. Ja nyt ne on taas läsnä! Lisäksi uutena jännitettävänä tällä kertaa on pään ja kaulan magneettikuvaus. Lääkäri ei pitänyt ihan tavallisena oireena joka aamuista oksentamistani. Itse en osaa tätä nyt mitenkään pelätä, en sen enempää kuin mitään muutakaan. Suhtautuminen asioihin muuttuu koko ajan. Olen niin paljon ajatellut asioita etten osaa pelätä esimerkiksi mahdollista aivolevinneisyyttä enää. Kaksi vuotta sitten sen ajatteleminen oli puhdasta horroria. Nyt suhtaudun siihen huomattavasti rauhallisemmin. Kuten moniin muihinkin asioihin. 

Tästä tulee muuten mieleeni etten ole kertonutkaan, että syksyllä poistetuista munasarjoistani löytyi myös syöpä. En ole kertonut koska en oikeasti ajattele asiaa. Pienen hetken sairaalassa, kun lääkäri tuli leikkauksen jälkeen vuoteeni vierelle kertomaan munasarjojen valitettavasti näyttäneen pahanlaatuisilta. Pienen hetken, välähdyksen verran, ajattelin notta ei ole todellista! Kun tämä välähdys meni ohi, oli seuraava ajatukseni   - ei vaikuta mopon ohjaukseen. Eikä ole vaikuttanut, senkään jälkeen kun pahanlaatuisuus varmistui. 

Se mihin en aina osaa suhtautua rauhallisesti on tämä minun olemassa oleva selkärangan levinneisyys, siis etäpesäkkeet nikamissa. Viittaan tähän aina jotenkin puolihuolimattomasti. Muutamalla sanalla. Sivulauseessa. En pysty vieläkään kohtaamaan tätä aihetta kunnolla. Entä ihan uusin kumppanini, luuydinlevinneisyys. Sen kanssa vasta tuuttaakin varattua. En pysty ajattelemaan kokonaisia ajatuksia, kirjoittamaan ehjiä lauseita.

Haluan aina vaihtaa puheenaihetta. Selkäranka ja luuydin ovat paikkoina niin kohtalokkaita. Varsinkin selkäranka. Ajattelun rajani tulevat vastaan, nousee seinä pystyyn enkä jaksa kiivetä sen yli.

Eihän minun vielä tarvitsekaan. Koska vähiten kiivetä jaksaisin. Saan sitten aikanaan varmasti tietää mitä kaikkea sen seinän takana on. 

Sitä en halua ajatella vielä tänään. 

After all... tomorrow is another day.