Olen valvonut melkein kokonaisen viikon. Tietenkään ihminen
ei voi valvoa montaa päivää ihan taukoamatta. Väkisinhän sitä käy lyhyessä
unessa aika ajoin. Putoaa hetkellisesti uneen herätäkseen saman tien
kuristumisen tunteeseen. Tänään perjantaina nukuin ensimmäistä kertaa kuuteen
päivään melkein neljä tuntia putkeen. Se tuntui ehkä tyhjää paremmalta.
Miksi valvon? Minulta katosi uni viime viikonloppuna
maailman rakkaimman kuopuspoikani syntymäpäiviin liittyen. Syntymäpäiväjuhlat
ovat aina olleet hyvin merkityksellisiä ja isoja asioita minulle. Meillä on
puhuttu viimeiset kymmenen vuotta ”perhesynttäreistä”. Niissä hetkissä on
minulle paljon pyhyyden tuntua, vaikka en sitä mitenkään korosta tai näytäkään.
Koska syntyminen on pyhää. Minun ihmeellisiä lapsia ei olisi
olemassakaan ilman syntymän ihmettä. Heitä ei olisi olemassa ilman vanhempia.
Ilman, että heitä on rakastettu valtavasti jo ennen omaa maailmassa olemistaan.
On toivottu. Odotettu. Kannettu. Synnytetty. Otettu vastaan.
Katsottu - Rakastettu.
Tänä vuonna järjestetyt juhlat olivat elämäni raskaimmat.
Sinällään päivä oli täynnä iloa ja lämpöä. Kohtaamisia. Lasten naurua.
Miksi siis raskasta? Olen tehnyt itseni kanssa monta vuotta sisäistä työtä käsitellen sitä, että lapseni tulevat jonain päivänä
kiintymään uuteen ihmiseen. Tämä on hieno asia. Asia, jota haluan
sydämeni pohjasta. Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin korostaen useasti sitä, että annan lapsilleni luvan liittyä muihin aikuisiin.
Minulla ei ole ongelmaa hyväksyä sitä, että lapseni
kiintyvät tai jopa rakastuvat uusiin aikuisiin. Haluan heidän elämäänsä
empaattisia, kohtaavia, kannattelevia aikuisia. Aikuisia, joiden katseessa on
hyvä levätä. Hyvä kasvaa ja oppia arvostamaan itseä.
Oppia muistamaan, mistä on tullut. Oppia uskaltamaan, minne
onkin menossa.
Minä en ole osannut viime aikoina ilmaista itseäni riittävän hyvin. Siksi minut on kuultu niin etten hyväksyisi uusia asioita tai muutoksia
lasteni elämään.
Tiedättekö mitä? Kaikkea en hyväksykään.
Minä en hyväksy sitä, että ehkä ensi vuonna tähän aikaan, en
enää käy pitkiä iltakeskusteluja lapseni kanssa siitä millaisen kakun hän
juhliinsa haluaa. En näe jännityksestä ja innosta tihiseviä silmiä kun hän
yrittää kerta toisensa jälkeen udella mitä tänä vuonna lahjaksi minulta
saakaan.
Minä en hyväksy sitä, että en ehkä ensi vuonna olekaan
laulamassa syntymäpäivälaulua hänelle. (mitä en muuten laulanut tänäkään vuonna
koska en itkuisuudeltani pystynyt).
Minä en hyväksy sitä, etten tiedä saanko enää jakaa riemua
lahjapapereiden avaamisesta. En leikkaa kakkua lautaselle. En kuule iloista
naurua pitkin taloa ja pihaa.
Minun on hyvin vaikea hyväksyä sitä, etten voi onnellisena
ja ylpeänä äitinä iloita kaikista perhesynttäreiden vieraista. En voi tuntea
sitä, kuinka pitkän tauon jälkeen on kohtaamisessa ja katseessa lämpöä.
Jos, minua, ei, ole.
Minä hyväksyn sen, että lapsieni elämään tulee uusia kannattelevia
aikuisia. Minä toivon sitä. Minä vaadin sitä. Minä vaadin, että minun lasteni elämään tulee juuri yksi tietty ainutkertainen ihmeellinen turvallinen ihminen. Ei yhtään kuka tahansa. Ei todellakaan kuka tahansa.
Silti minun on käsittämättömän hirvittävän vaikeaa hyväksyä
sitä, että minä en ole se, joka kestää ensimmäiset finnit ja äänenmurrokset.
Pelkää sydänsyrjällään kun kauan haaveillun kevarin perävalot loittonevat
pihasta. Syynää ja tarkalla silmällä katsoo ensimmäiset tyttöystävät. Järjestää
rippijuhlat. (eikä silloinkaan kirkossa laula kun ei itkuisuudeltaan pysty).
Minä hyväksyn, että elämässä tapahtuu nopeitakin muutoksia. Siihen minua on valmennettu viimeiset kolme vuotta.
Joka toista minusta luulee hän ei kuule. Ei minua kuule.
Ja minä haluaisin hyväksyä sen. Kuinka naurusta tuikkivan, pisamaposkisen poikani tulevaa omaa lasta pitää sylissään ihan joku toinen kuin
minä.
Minä haluaisin.
On silti kaksi täysin eri asiaa olla hyväksymättä uusia ihmisiä. Kuin hyväksyä mistä nyt kirjoitan.
Minä kuitenkin.
Haluaisin haluaisin haluaisin.
Eikö se riitä.
Jos en osaa riittävän nopeasti.
Heittäkää ensimmäinen kivi.