torstai 18. huhtikuuta 2013


Pakotan itseni alas kirjoittamaan. Puistattaa, päähän sattuu. En osaa kirjoittaa kuinka vaikeaa kirjoittaminen minulle on. Täsmennän, blogin kirjoittaminen on vaikeaa. Muuten jaksan kyllä istua ja kirjoittaa, nauttia asioista.

Elämäni on ollut sarja luopumisia ainakin viimeiset puoli vuotta (puhumattakaan vuosista ennen sairautta) ja nyt joudun luopumaan myös kirjoittamisen haaveestani. Syöpähoidot vievät toisaalta kaiken energiani ja toisaalta niinä hetkinä kun energiaa riittää, haluan kanavoida sen muihin asioihin kuin tilanteeni ”jauhamiseen” vielä tekstinkin keinoin. Paljon on tapahtunut mutta puoliakaan en muista. Unohdus on toisinaan ihmisen paras ystävä.

Viimeisen päivityksen jälkeen jatkuivat sytostaattihoitoni vielä jonkun aikaa ja sain kokea ainakin yhden massiivisen ”kemiallisen masennuksen” tilan. Näin minä sitä tilaa nimitän. Tarkoitan tällä tilaa, jossa kirjaimellisesti (henkisesti sekä ruumiillisesti) tuntuu siltä kuin oma pää lahoaisi,  aivan kuin solutasolla oma mieli murenisi pieniksi paloiksi lattialle (tiedän etten ollut psykoottisessa tilassa kuitenkaan). Ja väitän, että sitähän se tekeekin solunsalpaajahoidon myötävaikutuksesta. Sytostaattihoitojen ja muiden syöpähoitojen sivuvaikutuksista ei mielestäni puhuta riittävästi ja totuudellisesti. Itse olen pahimmillaan ajatellut , että jos joku minut tappaa niin ne ovat nämä hoidot, ei itse tauti. Mutta tämä on yksi niistä lukuisista ajatuksista jota ei koskaan, ei missään olosuhteissa saa sanoa ääneen.

Tila, jonka läpi olen taivaltanut on puhdasta kauhua. Ja tämän tilan kanssa ja keskellä täytyy kuitenkin selviytyä normaalista arjesta. Kaiken keskellä täytyy olla taitoa ja jaksamista pitää omat minä-voimat koossa ja uskotella itselleen, että kaikesta selviää. (Ihan eniten täytyy uskotella kaikille muille, että kaikesta selviää ja on kuolematon, me syöpäpotilaathan saadaan äkillinen ylennys lähes sotapäälliköiksi, on se hauskaa olla yhtäkkiä ihan oikea sotilas, vaikka tietääkseni en armeijaa ole käynytkään.).

 Ja selviäähän sitä, hetkestä hetkeen. Erityisen pohdiskeleva ystäväni esitti minulle takavuosina kysymyksen: ”Milloin minusta tuli se ihminen, joka olen nyt? Ja nyt? Ja nyt?”. Tämän muistin kauhun tilassani ja jaksoin hokemalla mantraa: ”Minä olen ihan kunnossa nyt. Ja nyt. Ja nyt.”. Ja kaikki muu lakkaa tuossa hetkessä olemasta.

Paremman tulevaisuuden visio silmissäni selviydyin näistä tiloista, joiden rinnalla fysiologiset oireet näyttäytyvät jonnin joutavilta. Ei tunnu marssimurtumat eikä epäilyttävät löydökset munasarjoissa missään, ei yhtään missään. Ja tämä EI  ole jeesustelua eikä kieltämistä, ei tunteiden kuolemista. Monet oireet eivät vaan yksinkertaisesti tunnu mainittavan tärkeitä asioilta elämän uudessa mittakaavassa.

Odotin kevättä ja hoitojen päättymistä, keräsin voimia viimeiseen solumyrkytykseen.  Olin jo todella uupunut hoidoista päivänä jolloin viimeisen CEX-hoidon (sytostaatti yhdistelmälääkehoito) piti alkaa, mutta sisälläni eli kuitenkin ilo hoitojen päättymisestä. Samaisena päivänä elämä kuitenkin puuttui peliin ja kevät sai täysin uuden käänteen. Lääkärin käynnillä ennen viimeistä sytostaattitiputusta (tästä on jo kohta 2kk aikaa) sain heti kuulla, että tiputusta vähintäänkin siirretään koska minulla oli taas neutropenia (immuunipuutos veren neutrofiilien vähäisyyden takia), jo kolmannen kerran hoitojeni aikana. Lääkärin vastaanoton aikana otin puheeksi myös keuhko-oireet, jotka olivat vaivanneet minua läpi talven. Itse olin koko ajan ajatellut näiden oireiden johtuvan sytostaattihoidoista. Lääkäri kuitenkin päätti passittaa minut keuhkojen viipalekuvaukseen keuhkoveritulpan pois sulkemiseksi (keuhkoveritulppa voi olla sytostaattien sivuoire).

Viipalekuvat otettiin, ja jostain syystä kuvauksessa maatessani mieleeni alkoi hiipimään pelko-peikko jostain paljon pahemmasta. Mutta minähän olen ihan kunnossa nyt, ja nyt, ja nyt (ja hieman tuntui liioittelulta minun kärräämiseni pyörätuolissa pitkin Radiuksen käytäviä koska mielestäni en ole sairas).

Aikaa kuluu, odotellaan lääkäriä. Höpötellään miehen kanssa ”niitä näitä” ja odotellaan kotiin pääsyä. Olen yksin huoneessa kun lääkäri pyyhältää paikalle. Keuhkokuvista on löytynyt kasvain epäilyn herättäviä löydöksiä, jonka johdosta lääkäri on tilannut minulle onkologien (=syöpälääkäri) tiimipalaverin. Voin lähteä kotiin odottamaan tämän palaverin ”tuloksia”, aikaa tähän menee suunnilleen viikko. Lääkäri varaa vielä kuitenkin ajan sytostaattihoitoon viikon päästä. Jos kaikki on hyvin niin voidaan jatkaa tuolloin hoitoa. Ja kaikkihan on hyvin, näillä ajatuksilla lähdetään liikkeelle.

Ajatetaan kotiin ja jatketaan elämää. (Lukijalle huom!  Tiedän aikamuotojen vaihtelevan tekstissäni, en vaan nyt muuten osaa tätä tarinaa kirjoittaa, toisinaan elän imperfektissä, enimmäkseen preesensissä näitä lähimenneisyyden tapahtumia). Höpötellään niitä näitä, sitähän se meidän perheen elämä on.

Viikko kuluu miten kuten. Elämä jatkuu kunnes toisin todistetaan. Päälleni laskeutuu raskaus, jota en ole osannut koskaan elämässä ennakoida. Tietoisuus syövän leviämisen mahdollisuudesta on jokseenkin musertava. Mutta tätähän ei saa sanoa.  Ja nyt sanon. Täällä, liian monen ihmisen kuullen.

Tätä ei saa sanoa koska täytyy jaksaa olla positiivinen, positiiviset ihmiset paranevat. Mitä tapahtuu niille jotka ovat negatiivisia ja murehtivat omaa elämäänsä? Surevat sitä, että lapset jäävät äidittömiksi? Ovat kauhistuneita siitä, että oma elämä mahdollisesti päättyy 42-vuotiaana? Ovat väsyneitä ja vihaisia kun eivät pääsekään aamulla töihin kuten kuka tahansa naapuri pääsee? Mitä tapahtuu heille? Sitähän ei tiedä kukaan, koska ehkä ainoastaan ne ”positiiviset” ovat edelleen keskuudessamme kertomassa tarinaansa.

(Miten itsestänikin tuntuu etten kuulosta ihan itseltäni nyt. Oikeasti olen hyvin iloinen ihminen. Ja juuri siksi haluan tämän kaiken nyt taltioida jos tämä alakuloisuus on jotenkin hoitojen aiheuttamaa??)

Summa summarum ja lyhyestä virsi kaunis. Elämääni on astunut vahva epäily rintasyövän leviämisestä keuhkoihin. Tällöin puhutaan levinneestä rintasyövästä, joka on nykylääketieteenkin valossa parantumaton sairaus, ja jokuhan siihen jopa kuolee. Elämäni on ollut yhtä odottelua ja jäähyllä pitämistä kohta kaksi kuukautta. Tästä en syytä ketään, en moiti lääkäreitä. Ymmärrän, että lääkäreillä ei ole kristallipalloa, josta he näkevät kaiken. Elämäni ei sinällään ole lääkäreiden käsissä. Elämä on myös omissa käsissäni. Mitä teen elämälleni tänään? Mistä päiväni rakentuvat? Mikä ja kuka tekee minut onnelliseksi nyt? Mikä vastaavasti satuttaa minua nyt, on arvojeni vastaista? Mistä haluan pitää kiinni? Mistä luopua?

Niin, mistä luopua? Elämästä ei voi eikä saa luopua koskaan. Elämä jatkuu aina, tämä ei ole klisee vaan se on totta. Elämän jatkuminen ei ole yhdestä ihmisestä kiinni, koska elämä on ihmistä suurempi. Yhdestä ihmisestä luopuminen on aina surullista. Se on todella surullista. Ja suru voi koskettaa myös sitä, joka pohtii mahdollista lähtemistä. Maailman rakkain tyttäreni sanoi minulle joskus ehkä 4-vuotiaana näin: ”Äiti, mulle tulee sua ihan kauhee ikävä sitten kun mä kuolen.”. Ja niin se on. Mulle tulee kanssa ihan kauhea ikävä kaikkea ja kaikkia, sitten jos en olekaan se ”positiivinen sotilas”, joka selättää ihan kaiken.

Olen pohtinut jo yli kuukauden sitä, että miltä mahtaa tuntua viimeinen hetki oman Rakkaan Rakkaan Ystävän kanssa (lapsista en edes uskalla puhua). Ja nyt puhun naisystävistäni. Sen kaltaista hetkeä ei vaan voi kuvitella, siihen ei voi varautua, sitä ei voi ennakoida. Se tekee liian kipeää, mikään maailmassa ei tee niin kipeää. Ja siksi haluan sanoa tämän, että arvostatte toisianne. Arvostatte ystäviänne.

Olen kuvitellut sen hetken liian moneen kertaan.
Minulle se hetki menee näin:

Kierrän vesilammikot. Mutta sinä arvaat väärin.