Kaksi
viikkoa viimeisestä tiputushoidosta. Viime viikolla oli lääkärillä käynti
kokovartalon ct-kuvauksen ja laajojen verikokeiden jälkeen. Sain toiveikkaita
ja hyviä uutisia. Luustometastaasit ovat kalkkeutumassa hyvin ja luuytimenkin
toiminta näyttäisi olevan turvattu. Syöpämarkkeri on myös laskenut ja minun
kohdallani syöpämarkkerin seuraamisella on merkitystä. (Kirjaimellisesti
uusimmassa lääkärinlausunnossa lukee: Hyvä vaste kuvantamisissa, luuytimen
toiminta selkeästi lähes normaalistunut, samoin merkkiaine CA 15-3
laskusuunnassa).
Mitä tästä
kaikesta ajattelen? Tietenkin olen valtavan helpottunut. Puolen vuoden paine ja
valtava kantaminen kuitenkin purkautui ankarana migreenikohtauksena. Näissä merkeissä
meni juhannukseni. Ja tällä viikolla olen ollut hyvin väsynyt. Juuri niin, luit
oikein. V Ä S Y N Y T. (Ja taas se jollottaa samasta asiasta.).
Väsymykseni
on nyt kuitenkin täysin erilaista kuin hoitojen aikana. Se ei ole täysin
lamaavaa tahmaa. Samoin viikottaisen kortisoniannoksen mukanaan tuoma levottomuus,
turhanpäiväinen ylivireys ja ällöttävä turvotus ovat nyt ohitse. Väsymys on
kouriintuntuvaa mutta huomattavasti kepeämpää kuin aikaisemmin. Esimerkiksi
eilisen päivän makasin aamusta iltaan vuoteessani, tekemättä yhtään mitään. En
tapani mukaan selaillut edes älypuhelinta. Makasin, ja olin vaan. En fyysisesti
vaan jaksanut nousta ylös mutta huilaaminen ei ollut ahdistavaakaan.
Olen
kuluneen kahden viikon aikana oivaltanut, että en ole missään vaiheessa tätä
prosessia (alkoi syyskuussa 2012) päässyt kuntouttavaan ja eheyttävään
vaiheeseen. Jo ensimmäisen hoitokierroksen aikana astui elämääni levinneisyysepäily maaliskuussa 2013. Ja
tätä seurasi vaikea epävarmuuden vuosi, joka huipentui laaja-alaisen luustolevinneisyyden
todentamiseen huhtikuussa 2014. Tätä taasen seurasi luuydinlevinneisyyden
löytyminen joulun alla 2014.
Olen
kuluneet vuodet siis elänyt joko hoitorutiineita tai niiden välistä huolen ja
pelon aikaa. Missään välissä ei ole ollut kunnon aikaa ja tilaa
kuntoutumiselle. Todelliselle
voimaantumiselle. Elämänvoiman uudelleen käyttöönottamiselle.
Nyt
ajattelen minun hetkeni koittaneen. Haluan pyhittää aikaani itsen hoitamiselle.
Toki olen tätä tehnytkin jo kuluneen sairasloman ja hoitoputken aikana. Mutta
sytostaattihoitojen ollessa päällä elämää määrittelee aivan liian paljon puhdas
selviytyminen. Elämästä tulee eloonjäämiskamppailua. On valtava arvo jäädä
henkiin. Mutta pelkästään henkiin jääminen ei minun mielestäni riitä. Itse en
koskaan haluaisi olla ”kuhan vaan hengissä”.
Minä haluan
elämältäni paljon muitakin asioita. Haluan kokea olevani osaava, kelpaava,
tarpeellinen. Haluan jaksaa muutakin kuin hengittämistä. Haluan tuntea olevani
kaunis. Haluan olla elinvoimainen nainen.
Minun aikani
ja hetkeni on nyt. Nyt kun olen saanut hyvät hoitovasteet ja pahin on toistaiseksi
taas selätetty. Ajattelen, että minun tehtäväni on nyt pitää itsestäni huolta
täysillä, ja niin hyvin kuin osaan. Korjaan; paremmin kuin olen ajatellut
osaavani. Nyt on astuttava oman jaksamisen ja osaamisen rajan ylitse.
Minun
kohdalla tämä tarkoittaa aika radikaalia ruokavalion muutosta (kerron tästä
kohta tarkemmin lisää) ja kaikin puolin omaan tervehtymiseen satsaamista.
Kroonikkona en voi käyttää sanaa paraneminen. (by the way; kirjoitin ensin ”tervehtymiseen”
sanan sijaan ”parantumiseen”. Mutta pikaisesti korjasin sen). Sellaisen
havainnon olen tehnyt omalla kroonikkourallani, että meitä kroonikoita ei
mitenkään edes yritetä kuntouttaa!! Korjatkaa ihmeessä ja kiireesti jos olen
täysin väärässä.