Hyvin väsyneen viikon kuulumiset. Uupumus syvenee. Se iskee aina kolme päivää
syto-tiputuksen jälkeen. Nyt kun se iski sunnuntaina niin nukuin tiistai
iltapäivään saakka. Sen jälkeen olen pakottanut itseni olemaan hereillä, ja olokin on toki jaksavampi.
Nukkumispäivinä olo on lyijynraskas enkä vaan pysy hereillä.
Välillä keikun jossain valveen ja unen rajoilla, tarkistaen ympäristöä. Minähän
nimittäin elän ainoana aikuisena lasteni kanssa. Olen elänyt jo pitkään. En ole tästä vaan
puhunut, en vielä. Ei ole ollut sen aika. Olen kyllä kirjoittanut kaiken, ja
jonain päivänä ehkä julkaisenkin. Tarinan jota ei hevillä uskota. Yhden tarinan lisää, josta olen selviytynyt.
Niin, ainoana aikuisena olen vastuussa kahdesta pojastani.
Siis meidän kodissamme, heillä on myös toinen koti, jossa on kaikki hyvin. Aika
vähän tulee kirjoiteltua tavallisesta arjesta, sitähän me elämme kaiken
sairauteen liittyvän lisäksi. Tavallista arkea kaikkine taistoineen.
Likapyykkivuoret, kerran viikossa kadonneet käsineet pipot
villasukat, tekemättömät läksyt, kulkutaudit, rapaiset eteiset, kaikki haaverit kolhut mustelmat, kasaantuvat laskupinot, alati risaiset polvet,
ystävien väliset riidat, jälki-istunnot,
aika-tauluongelmat, sormenjäljistä tahmaiset ovenpielet ja ikkunat, reippaasti
ylittyvät ruutu-ajat, oksennukset vuoteessa ja vuoteen vierellä, lasten
unettomuudet ja painajaiset, kiimaansa huutava kissa joka nytkin tätä
kirjoittaessani huutaa koko ajan niin että ajatukseni alkaa pätkimään.
Kaiken tämän keskellä koulusta tulee toive, että voisiko lapseni ruutuaikaa vähentää kotona. Lapsi ei istu oikein päin pulpetissa.
Muutenkin se häiritsee. Minä tiedän
ettei istu. Ei ole nimittäin koskaan istunut. Ei täällä kotonakaan. Nykyään se
sentään istuu jotenkin, ei enää roiku pää alaspäin. Mutta skarpataan, skarpataan lisää. Nyt viimeinkin minusta
täytyy tulla äiti, jonka lapset osaavat istua tuolissa!
Tiedän, että lapseni viettävät liikaa aikaa ruudussa,
sitähän se kai on, ruutuaikaa. Mitä ne lapset sitten tekisivät kun äiti nukkuu?
Mitä sinun lapsesi tekisi? Kaikki neuvot otetaan oikeasti vastaan. Minä olen
ainoa aikuinen meidän kodissamme ja teen kaikkeni selviytyäkseni sairauteni
kanssa. Minä valvon ja opetan mitä netistä saa katsoa ja mitä ei. Mutta olen
täysin rehellinen, olen myös kiitollinen siitä, että tämä kirottu ”lastenvahti”
mahdollistaa minulle tarvitsemani levon.
Entäs viesti jossa painokkaasti toivotaan minun voivan
laittaa lapsilleni kunnon kotiruokaa. Niiden pierut nimittäin haisevat pahalle, valmisruoalle. Sitä ei kuule mitään voi tehdä salassa näinä
päivinä, kaikki tulee päivän valoon. Haju paljastaa. (tämä viesti ei tullut koulusta)
No hyvänen aika, mikäpäs siinä. Laitetaan laitetaan, kunnon ruokaa. Arjen keskellä joka näyttää myös tältä: Toissapäivänä aamuni alkoi siten, että vuoteesta noustessani selässäni tapahtui jotain. Ottaessani ensimmäisen askeleeni tunsin
sellaisen ”paukahtavan” terävän kivun, joka muuttui raastavaksi poltteeksi.
Tämä tuntui selkeästi keskellä selkää rintsikkanarun kohdalla, missä minulla on
yksi suurimmista kasvaimista. Jokainen askel tuntui hyvin kivuliaalta mutta
minun oli määrä lähteä viikkolabroihin.
Onneksi rakas ystäväni tuli jo ennalta sovitusti mukaani, ja hänen läsnäolonsa
voimin selvisin päivän labrakäynnistä. Pahin kipu myös hellitti onneksi aika
nopeasti. Soitin tilanteesta Radiukseen ja hoitajan rauhallinen toteamus on,
että onhan sieltä voinut jotain myös murtua. Mutta sehän ei ole mitenkään
tavatonta tai kummallista. Tämä murtuma- ja romahdusvaara on olemassa. Jos niin
tapahtuu niin ”eihän siinä sitten mitään”, sitten vaan on murtuma.
Koska minulle on ohjelmoitu seuraavaan aamuun syto-hoito
laittaa hoitaja minulle ylimääräisen lääkärinajan samaan aikaan. Kiirettä ei
ole niin kauan kun jalat ja kädet pelaa. Hoitaja toki tarkistaa koenko itse
pärjääväni? ”Pärjään minä, ei ole mitää hätää.”
Sitten vaan on murtuma. Tämän ajatuksen voimin jatkan tavallista päivääni. Illan yritän huilata mahdollisimman paljon. Vaikka
selkärangan murtumat voivatkin olla hyvin arkipäiväisiä, niin minulle ne eivät
vielä sitä ole. Ei edes pelkkä ajatus niistä. Makaan vuoteella: check kädet pelaa,
check jalat pelaa.
Yritän nukkua. Ei tule uni vaikka väsymys lähes pyörryttää. Mitä lapset tekevät?
Ovat ruudussa. Musta varis laskeutuu rinnan päälle. Nousen ylös. Minun täytyy
laittaa niille edes kunnon ruokaa. Mutta ruoka on tällä kertaa
jauhelihakastiketta valmiskastikepurkista ja täysjyväspaghettia. Varis työntää kyntensä esiin. Kesken
ruoanlaiton minua alkaa ahdistamaan niin paljon, että kaapista toljottava
snickers-patukka saa minusta otteen. Laitan sen kolmeen osaan. Siinä me sitten
istutaan kaikki, syödään valmispastakastiketta ja jälkiruoaksi suklaata. (jos
joku olisi kärpäsenä katossa niin ehkä hän kiinnittäisi huomiota tuohon äitiin
joka kovasti yrittää istua kunnolla mutta aikansa yritettyään vetää toisen
jalan takapuolen alle ja ottaa toisesta jalasta kiinni nostaen varpaat
tuolille. Aaah, paljon parempi!)
Varis upottaa kyntensä syvälle rintaani. Raapii. Miksi sillä
on niin polttavat silmät?
Illalla vuoteeseen käytäessä ei pienin pojista saa unta. Haluaa
keskustella sairaudesta, ja kuolemasta. Kertoo omista painajaisistaan ja unissa
olevista hirviöistä. Jutellaan pitkään ja juttelun myötä lapsen käsitys omasta
unesta muuttuu. Ei se unessa pelottava hirviö olekaan vihainen vaan se onkin surullinen.
Poika haluaa myös taas kertaalleen käydä läpi oikeaa
tapahtumaa lähiajoilta. Olin antanut hänelle vähän huonot ohjeet siitä missä
tavataan koulun jälkeen ja minulta oli kännykästä akku loppunut. Hän ei
löytänyt minua ja oli hätääntynyt ihan valtavasti. Tätä me käymme läpi
uudestaan ja uudestaan.
Aina löytyy enemmän sanoja: ”Minulle tuli ihan
hirveä suru kun etsin sinua joka paikasta ja joka kaupasta. Enkä minä löytänyt sieltä ketään, joka
näyttäisi sinulta.”
Viimein poika nukahtaa kun ollaan juteltu kaksi tuntia. (ja kyllä, minun lapseni puhuvat hyvin usein kirjakieltä). Itse
jään hiljaa makaamaan. Varikseni kanssa.
Voisinko kuitenkin huokaista helpotuksesta? Lapseni suurin tragedia ei olekaan se, että
jonain päivänä hän ehkä oikeasti harhailee väkijoukossa. Eikä enää koskaan
löydä ketään. Joka näyttää minulta.
Lapseni on kadotettu koska eilenkin se pelasi ainakin kolme
tuntia Pudding Poppia, välillä katseli hauskoja kissakuvia. Se ei osaa istua oikein. Ja sen pierutkin haisee
pahalle.