tiistai 30. joulukuuta 2014

Toinen tiputushoito takana. Toissa yönä en nukkunut kuin tunkkaiset kaksi tuntia ihan aamusta, jännitin niin paljon pelkästään labraan menemistä. Viime yön onneksi nukuin. On tärkeää saada riittävä määrä unta ennen kortisoni- ja sytostaattiannosta koska tuleva yö tulee olemaan taas yhtä hullua pörräämistä ylivirittyneen pääni kanssa.

Veriarvoni sallivat tällä kertaa hoidon vaikka leukosyytti- ja hb-arvoni vaan jatkavat laskuaan. Leukosyyteissä ratkaisee erityisesti neutrofiilit, ne olivat minulla 1.39. Raja sytostaattien antamiselle on 1 joten eihän tuossa ihmeellistä puskuria ole. Jännän äärellä siis ollaan joka viikko.

Varsinainen tiputus meni tänään ihmeen hyvin. Tästä saan tietenkin voimaa ensi viikkoon ja uskon nyt kestäväni tulevankin piikittämisen. Voi kuinka merkityksellisiä ovat ihan kaikki hoitorutiineista saadut kokemukset. Mitä miellyttävämpiä pienetkin hetket ovat, sitä toiveikkaammin suhtautuu kaikkeen. Tämän kun aina ja kaikkialla muistaisimme! Teemme sitten mitä tahansa elämässä. 

Mutta. Kirjoittaminen on tällä hetkellä minulle erityisen vaikeaa. Edellisten kappaleiden kirjoittamiseen on kulunut hyvin kauan aikaa. Tarkoitan sitä, että joudun miettimään ihan tavallisia sanoja moneen kertaan. Ja yhdyssanat sekä pilkut on jotenkin ihan hukassa! Todella outo tunne ihmiselle jolle kirjoittaminen on koko iän ollut kuin hengittämistä. Tämä tuntuu myös hyvin ahdistavalta. Kadotanko itselleni ehkä oleellisimman tavan olla olemassa? Kuka tai mitä olen jos hukkaan sanat? En uskalla ajatella tätä pidemmälle, en todellakaan.

Kerron tämän, että tiedät. Siksi ettet tuskastu jos ja kun tekstini mahdollisesti muuttuu paljonkin. Haluan kuitenkin kirjoittaa vaikka tekstin laatu muuttuisikin. Elän vahvassa uskossa, että tämä on vain väliaikaista. On se, sen on oltava. Koska minulla on vielä paljon kirjoitettavaa.

Mutta juuri nyt tyydyn kirjaamaan ylös tulevien viikkojen ohjelmani. Se on tämän näköinen:

Ma 5.1 pään ja kaulan magneettikuvaus varjoaineella
Ke 7.1 labrat
To 8.12 sytostaatti-tiputushoito
Ti 13.1 vatsan ultraääni
Ke 14.1 keuhkojen ct-kuvaus + labrat
To 15.1 sytostaatti-tiputushoito
Ke 21.1 labrat
To 22.1 onkologin vastaanotto + sytostaatti-tiputushoito

Aikahan kuluu vilkkaasti kun on odotettavaa. Minun tammikuuni näyttäisi siis menevän ihan hujauksessa. Mutta miksi minusta tuntuu siltä kuin olisin ihan hiljattain ollut tutkimusviikkojen pyörteissä. Ja nyt ne on taas läsnä! Lisäksi uutena jännitettävänä tällä kertaa on pään ja kaulan magneettikuvaus. Lääkäri ei pitänyt ihan tavallisena oireena joka aamuista oksentamistani. Itse en osaa tätä nyt mitenkään pelätä, en sen enempää kuin mitään muutakaan. Suhtautuminen asioihin muuttuu koko ajan. Olen niin paljon ajatellut asioita etten osaa pelätä esimerkiksi mahdollista aivolevinneisyyttä enää. Kaksi vuotta sitten sen ajatteleminen oli puhdasta horroria. Nyt suhtaudun siihen huomattavasti rauhallisemmin. Kuten moniin muihinkin asioihin. 

Tästä tulee muuten mieleeni etten ole kertonutkaan, että syksyllä poistetuista munasarjoistani löytyi myös syöpä. En ole kertonut koska en oikeasti ajattele asiaa. Pienen hetken sairaalassa, kun lääkäri tuli leikkauksen jälkeen vuoteeni vierelle kertomaan munasarjojen valitettavasti näyttäneen pahanlaatuisilta. Pienen hetken, välähdyksen verran, ajattelin notta ei ole todellista! Kun tämä välähdys meni ohi, oli seuraava ajatukseni   - ei vaikuta mopon ohjaukseen. Eikä ole vaikuttanut, senkään jälkeen kun pahanlaatuisuus varmistui. 

Se mihin en aina osaa suhtautua rauhallisesti on tämä minun olemassa oleva selkärangan levinneisyys, siis etäpesäkkeet nikamissa. Viittaan tähän aina jotenkin puolihuolimattomasti. Muutamalla sanalla. Sivulauseessa. En pysty vieläkään kohtaamaan tätä aihetta kunnolla. Entä ihan uusin kumppanini, luuydinlevinneisyys. Sen kanssa vasta tuuttaakin varattua. En pysty ajattelemaan kokonaisia ajatuksia, kirjoittamaan ehjiä lauseita.

Haluan aina vaihtaa puheenaihetta. Selkäranka ja luuydin ovat paikkoina niin kohtalokkaita. Varsinkin selkäranka. Ajattelun rajani tulevat vastaan, nousee seinä pystyyn enkä jaksa kiivetä sen yli.

Eihän minun vielä tarvitsekaan. Koska vähiten kiivetä jaksaisin. Saan sitten aikanaan varmasti tietää mitä kaikkea sen seinän takana on. 

Sitä en halua ajatella vielä tänään. 

After all... tomorrow is another day.




9 kommenttia:

  1. Oma mottoni on: "Kirjoitan siis olen".
    Kokemukseni ovat samansuuntaisia kuin sinulla: Taudin melskeessä sanat ovat joskus kadonneet. Toisinaan kirjoittamisesta ei ole tullut mitään. On ollut vain tyhjyys ja valkoisen paperin kauhu. Syy sanottomuuteen ei ole ollut fyysinen, ainakaan minulla. Sanat vain ovat loppuneet, vaikka sanottavaa olisi ollut. Sanoittaminen vie oman aikansa eikä kipu ja pelko taivu sanoiksi helposti. Ne vastustelevat ja karkaavat pois.
    Tähän mennessä sanat ovat aina palanneet luokseni, entistä vahvemmin. Olen ollut onnekas. Usein olen kuitenkin miettinyt, että ehkä koittaa päivä, jolloin lauseet eivät enää palaa. Olen ajatellut, että silloin löytyy muita keinoja ja kanavia sanoittamiselle.
    Niin sen täytyy olla.
    Terveisin, "Alati sairas"

    VastaaPoista
  2. Voi että. Kirjoitat niin syvästi, että se koskettaa todella. Kiitos että kirjoitat. Olet ajatuksissani!

    VastaaPoista
  3. Hyvää ja Parempaa tulevaa vuotta kuitenkin sinulle <3

    VastaaPoista
  4. Lämpimiä ajatuksia sinulle, vahva nainen!
    Siunausta tuleville päivillesi, niitä voimia, joita tarvitset, niitä iloja, jotka havaitset, elämän vahvaa läsnäoloa
    helvetillisiinkin hetkiin.

    VastaaPoista
  5. Paljon voimia sinulle Marjo-Riitta �� !!! Mukavaa lukea kirjoituksiasi. Pikkusiskoni sairastui vuosi sitten rintasyöpään ja hänellä nyt hoidot ohi ja seuraavaksi vuosikontrolli... Yritän uskoa ja toivoa, että syöpä olisi pysynyt poissa.Toivottavasti hoidot antaisivat sinulle mahdollisimman paljon aikaa �� !!! T: Nina etelä-pohjanmaalta

    VastaaPoista
  6. Kiitos kun kirjoitat. Alusta asti olen blogiasi lukenut ja paljon ajattelemisen aihetta saanut. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

    VastaaPoista
  7. On vaikea kommentoida, mutta olisi tylyä olla kommentoimatta. Koska luin, Koska tunsin, Koska ajattelen.
    On vaikea kommentoida, koska en tunne sinua. Vaikea asetella sanojani, koska en ole varma, että luet ne tavalla, jota haluan, toivoisin.
    Kokisin itseni moukaksi, jos en kommentoisi, siitäkin huolimatta edelleen, etten tunne sinua.

    Oli tilanne mikä tahansa, tulevaisuus mitä tahansa - toivon sinulle vain poikkeuksellista rohkeutta. Olla olemassa nyt. toivon ihmisiltäsi ympäriltä sitä täsmälleen samaa -kaikista vaikeuksista huolimatta ja tiedän ja tajuan ne kylllä.
    Toivon, perheeltäsi suurta sydäntä ja sinulle niitä vahvoja,paskamaisia ystäviä ympärille, jotka vetävät-tuuppaavat-potkivat,tukevat, mitä milloinkin tarvitsette.
    Katsoin ohjelmasi, kyynelehdin kanssasi ja ajattelin sinua paljon. Yhä ja taas- nyt.
    Voin vaan toivoa sinulle kaikkea hyvää, parasta - mutta juuri tähän hetkeen, tähän olemassaolon välähdykseen, mitä me kukin saamme nauttia.
    Lämpimiä ajatuksia sinulle, läheisillesi, ja rakkaillesi.
    Elä!

    VastaaPoista
  8. Tahdon toivottaa sinulle paljon voimia ja mielentyyneyttä elämääsi.jään seurailemaan blogiasi,kirjoittelehan kuulumisia kun jaksat

    VastaaPoista
  9. Poistan kommentteja ainoastaan jos koen niiden olevan kirjoittajalle niin henkilökohtaisia, että haluan olla julkaisematta kirjoittjan takia. Kaikkien kommentit ovat arvokkaita, en poista sen takia etten arvostaisi jokaist a kirjoittajaa.

    VastaaPoista