tiistai 19. toukokuuta 2015

Kohta kuukausi viimeisimmästä päivityksestä. Minulle ajan kuluminen on vain merkkinä omasta muuttuneesta aikakäsityksestäni. Viikko tuntuu nykyään tunnilta. Yhtään liioittelematta. En muista koska olisin katsonut kelloa siinä mielessä, että toivoisin ajan kuluvan nopeammin. Päinvastoin. Hätkähdän aina kun huomaan yhden päivän kuluneen kuin silmänräpäyksessä. 

Mistä tämä kertoo? En osaa vastata. Osaatko sinä?

Olen kuitenkin hyvin onnellinen tästä uudesta käänteestä. Koska se tarkoittaa myös sitä, että elämässäni on yllättävän vähän todella tuskastuttavia asioita. Eikö olekin niin, että silloin kun joku asia on hyvin epämiellyttävä niin silloin toivoo ajan kuluvan nopeasti, haluaa kiirehtiä seuraavaan hetkeen jolloin paskamainen olotila on ohitse? Toisaalta jos odottaa kovasta jotain niin aika mataa, ei kulu lainkaan. 

Minulla ei ole tätä kiiruhtamisen tarvetta. Enkä liiemmin odota asioita. En odota tulevaa. Jollain tapaa tiedän tulevaisuuden tapahtuvan nyt. Ja tämän nyt kirjoittaessani tulee pateettinen olo. Kaikki kanavat huutavat " tässä olemisen hetken merkityksellisyyttä". Plaah plaah.

Uskallan kirjoittaa tästä koska samaan aikaan kun olen onnellinen oman ajantajuni muuttumisesta, samaan aikaan elämässäni on läsnä tietty kärsimyksen kaista. Samaan aikaan murehdin paljon. 

Murehdin sitä etten ehdi tehdä tai sanoa kaikkea mitä haluaisin.
Öisin valvon ja käyn hiljaista monologia 
itseni kanssa.
Mitä kaikkea sanoisin sille ja sille ja 
sille? 
Mitä tekisin tai en tekisi?

Enkä silti sano tai tee.

Päivän koittaessa koen kaiken olevan vain ja ainoastaan hyvin.
Miksi ottaisin esille mitään vaikeita asioita, jäähyväispuheita?


Ja taas kun koittaa ilta ja yö. Kaduttaa sanomatta 
jättämiset. 

En haluaisi viettää öitäni katumuksen merkeissä mutta olen tässä kaikessa niin tavattoman huono. Kukaan ei ole opettanut minua. Ja meitä on maailma pullollaan, oppimattomia.

Tästä syystä haluan pitää ehkä vaikeinta asiaa esillä. 

Me kaikki kuolemme kerran. 
Vain ja yhden ainoan.
Emme saa uusintaa. 

4 kommenttia:

  1. Voimakasta tekstiä!!! Voit myös kirjoittaa monologisi, iltaisin päiväkirjaasi, se on puhdistavaa...

    VastaaPoista
  2. Hei! Tuli mieleen, että kun pidät Facebookissa tuota "kuolinilmoituspalstaa" yllä, niin kai olet kysynyt kuolleiden ihmisten läheisiltä, että ilmoittelu on OK. Meinaan, että itse en tykkäisi, että kukaan ilmoittaisi kuolinpäivääni omassa Facessa enkä haluaisi löytää sieltä kenenkään läheisenikään nimeä. Olen huomannut, että et kerro ilmoituksessa muuta kuin vainajan etunimen, kuolinpäivän ja kuolinsyyn (rintasyöpä). Kuitenkin jo noiden asioiden perusteella joku ihminen voi mennä Faceesi - tiesit kai että kaikki pystyvät katsomaan profiilikuviasi - ja saada tiedon jonkun ihmisen kuolemasta, ja kenties tämän tiedon olisi tarkoitus ollut mennä perille toista kautta. Heti seuraavina päivinä ei vaan jaksa/ehdi/kerkeä ilmoittaa läheisen kuolemasta kaikille. En sano tätä pahalla, mutta tuo sinun kuolinilmoitustoimintasi ei nyt edistä varsinaisesti mitään. Kaikki tietävät kyllä ilman eläviä esimerkkejäkin, että rintasyöpään kuolee porukkaa joskin koko ajan vähenevässä määrin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,
      Kiitos sinulle kun kysyt tärkeää asiaa. Minä en pidä omaa "kuolinilmoituspalstaa" vaan kyse on julkisesta "Siskot - matka jolle kukaan ei halunnut" yhteisön toiminnasta. Kaikkiin muisto-ilmoituksiin on läheisten lupa ja myös edesmenneen Siskon lupa. Tarkoitus ei ole pelkästään ilmoittaa kuolemasta (mikä sekin on tärkeää ja edistää kyllä tietoisuutta siitä kuinka vakavasta sairaudesta oikeasti on kyse) vaan tarkoitus on osoittaa kunnioitusta muistolle. Mehän olemme vertaissiskoina hyvin läheisiä ja tuttuja keskenämme. Usein olemme ihan viimeisiin hetkiin läsnä, saattamassa matkaan. Tämän takia oikeastaan vähintä mitä voimme tehdä on osoittaa julkisestikin kunniotuksemme rakkaan ihmisen muistolle. Aina lupien kanssa.

      Kiitos sinulle mielipiteestäsi. Kaikkea hyvää sinun päiviisi.

      Ystävällisin terveisin,
      Marjo-Riitta

      Poista
  3. Hyvä Anonyymi,

    Marjo-Riitta jo tuossa oikaisikin käsityksesi. Korostan vielä, että julkaisemme muistokuvan edesmenneen siskon siunauspäivänä, emme kuolinpäivänä ja _aina_ hänen omasta sekä omaistensa toiveesta. Saamme myös viestejä, joissa toivotaan kuvaa, vaikkemme kyseistä enkelisiskoa olisi tunteneetkaan.

    Meille kädestä pitäneille ja kaipaamaan jääneille on tärkeää, että saamme yhdessä surra ja ottaa osaa suruun. Sosiaalisen median ja erilaisten vertaisryhmien myötä me syöpään sairastuneet joudumme jatkuvasti kohtaamaan hoitojen lopettamista ja kuolemaa. Muistokuva on yksi tapa purkaa sitä suurta ahdistusta, surua ja pelkoa, joka iskee vasten kasvoja jokaisella kerralla, aina yhtä lujasti.

    Aurinkoista polkua kulkevaa saattaa ahdistaa viesti varjojen maasta. Nämä kuvat on kuitenkin helppo poistaa omasta uutisvirrasta klikkaamalla "en halua nähdä tätä" -painiketta.

    Ja kiitos teille tuhansille terveille ihmisille, jotka luette näitä viestejä, jaksatte seistä vierellämme ja ottaa osaa suruumme. Se on voimaannuttavaa.

    Lämpimin terveisin
    Tiina / Siskot ry

    VastaaPoista