Hoidoista selviytymistä
Edellisestä sairaalan ensiavussa kirjoittamastani päivityksestä on
kulunut jo kaksi viikkoa. Päivityksieni välit uhkaavat kasvaa liian pitkiksi,
kirjoittaminen on jopa vaikeampaa kuin osasin ennakoida. Aloitustekstissäni
kirjoitin siitä, että kirjoitetut sanat tekevät tilanteestani ja sairaudestani
liian todellisen. Ja niin se on. Huomaan siis toisinaan vältteleväni tätä
todellisuutta ja tekstien myötä herääviä voimakkaita tunnetiloja. Mutta yritän
nyt taas tarttua tähän tehtävään, josta olen päättänyt selviytyä.
Edellisen päivityksen jälkeen kärsin vielä melkein viikon
ankarasta vatsakivusta sekä mittavista vaikeuksista syödä. Tämä kaikki siitä
huolimatta, että Xeloda sytostaattilääkitykseni laitettiin tauolle. Nämä päivät
olivat tähän mennessä ehdottomasti
raskaimmat, enkä halua niitä enää muistella. Jotenkin vaan selviydyin
kivuistani ja lääkehoitoni pystyttiin onneksi aloittamaan uudestaan. Täyteen
selvyyteen en oireideni perimmäisestä aiheuttajasta päässyt koska Xelodan
aloittaminen uudestaan sujui yllättävän vähin oirein. Itse ajattelen, että
rajuimmat oireeni tulivat tiputuksena laitettavasta Taxoteresta, ja ehkä en
vain kestänyt sen ja Xelodan yhdistelmää. Onhan tämä yhdistelmähoito melkoinen
myrkkyannos elimistölle. Nyt minulta on onneksi ohi ensimmäinen vaihe
sytostaateista eli TX-hoitoni on nyt ohitse. Tällä hetkellä on lääkkeistä
viikon tauko ja ensi viikolla jatketaan uudella lääkeyhdistelmällä (CEX). Mikä
jännittää todella todella paljon mutta yritän olla ajattelematta sitä nyt.
Tällä hetkellä elämäni on hyvin äärimmäisten olotilojen vaihtelua.
Kun sairaus ja oireet ottavat naisesta vallan, on käytettävä kaikki energian
rippeetkin vain toipumiseen. Vastaavasti kun on hyvät päivät, olen täynnä
energiaa ja elämänvoimaa, jolloin tekee mieli touhuta ja tehdä paljon
kaikenlaisia itselleni tärkeitä asioita. Tunnustan, että ilmassa saattaa olla
myös jonkinlaista ”elä kuin viimeistä päivää” vivahdetta. En suoranaisesti
ajattele kuoleman kolkuttelevan ovella mutta silti huomaan päivittäin
ajattelevani, että teen tiettyjä asioita nyt kun vielä ehdin. Tämä heijastuu
myös nukkumiseen, huomaan etten jollain tapaa malta käydä nukkumaan kun haluan
elää, ja olla hereillä aistimassa olemassa oloani.
Unikuvia ja tunteita
Silloin kun nukun unikuvani vaihtelevat painajaisista
armollisempiin sävyihin ja tunnelmiin. Uniini on tullut selkeästi luopumisen ja
jopa kuoleman käsittelyn teemat läsnä oleviksi ja ne ovat minulle hyvin
ruumiillisia kokemuksia, jotka tunnen ihollani pitkälle seuraavaan päivään. Viimeisin tämän kaltainen uneni on
parin päivän takaa. Unessani hukuin ja tämä kokemus tuntui hämmästyttävän
todelliselta. Erityistä unessani oli se, että en tuntenut unessani pelkoa vaan
syvää rauhaa. Olin hyvin tietoisesti läsnä hukkumisen kokemuksessani ja tämä kokemus
tuntui pehmeältä, valoisalta ja jotenkin kauniilta. Tunsin unessani irtoavani
ruumiistani ja siirtyväni kohti jotain suurta valoa, joka sulki minun lämpimään
syliinsä. Oloni oli kevyt ja onnellinen ja herättyäni tunsin pitkään
ympärilläni erityisen valoisuuden. Olen syvästi kiitollinen näistä suurista
unistani, joiden koen olevan valmistautumista luopumiseen. Koska luopumistahan
joudun työstämään päivittäin, elämä riisuu niin paljon asioita tämän sairauteni
myötä. Unissani koen toisinaan niin syvää armoa,
että sen muisteleminen auttaa minua päivittäin läpi vaikeiden hetkien.
Toisaalta painajaisten kautta tulevat pintaan monet
käsittelemättömät ja vaikeat tunteeni. Suru
on minulle tunteista vaikein enkä tahdo löytää tilaa tai ”hyvää ajoitusta” sen
kokemiseen. Silloin kun olen ruumiillisesti hyvin sairas, en jaksa tuntea surua
tai pahaa mieltä henkisesti, fysiologiset oireet ottavat vallan ja niistä
selviäminen on päällimmäinen asia mielessäni.
Ja jotenkin paradoksaalisesti silloin kun on hyvä päivä saattaa
surullisuuden tunne ottaa vallan täysin varoittamatta. Kuten tänään
kävellessäni kauniin lammen ympäri itku syvältä sisältäni nousi kuin itsestään.
Viima vasten kasvoja jäädytti kyyneleet poskilleni vaikka kuinka loihdin:
”Minähän olen ihan kunnossa, minähän olen ihan kunnossa..”. Miksi sinä suru
tulet jaksavalla hetkelläni? Hyvällä hetkellä tuntuu erityisen vaikealta ja
kipeältä hyväksyä oma vakava sairaus. Koen olevani joka solullani elossa ja
jaksan lenkkeilläkin vaikka säätä uhmaten. Näinä hetkinä tuntuu epätodelliselta
ajatella sitä prosessia, jonka olen joutunut käymään läpi hyvin lyhyessä
ajassa. Koen olevani terve. Ja silti sairaus on totta, totta, totta
Tämän totuuden kanssa
opettelen nyt elämään. Elämäni on vääjäämättä muuttunut. Näen valon
kirkkaammin, vastaavasti varjon tunne on painavampi. Valon ja varjon välissä
aito kiitollisuus, jokaisesta koetusta ja eletystä hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti